John Ronald Reuel Tolkien (1892-1973) oli eräs viime vuosisadan suosituimmista kirjailijoista. Siihen nähden hän kirjoitti harvinaisen vähän teoksia. Oikeastaan Tolkien muistetaan vain pääteoksestaan Taru Sormusten Herrasta (1954-55).
Taru Sormusten Herrasta nousi valtavaan kulttisuosioon noin kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. 1960-luvun hippinuorille Sormusten Herra oli psykedeelinen trippi toiseen maailmaan, jossa asiat olivat paremmin kuin Vietnamin sodan ja kapitalistisen systeemin piinaamassa nykymaailmassa.
Rintanapit julistivat Frodon elävän ja vaativat Gandalfia presidentiksi.
Kulttisuosio vaikutti oudolta, sillä J.R.R. Tolkien oli brittiläinen katolinen, konservatiivinen professori, joka oli erikoistunut muinais- ja keskienglannin tutkimukseen. Mutta samalla hän oli vastarannankiiski, joka teoksellaan asettui vastustamaan koko 1900-lukua leimannutta modernia ajattelua. Taru Sormusten Herrasta on paitsi mahtava fantasiaseikkailu, myös kirja, joka pureutuu 20. vuosisadan murrokseen.
Teos on ajat sitten kasvanut ylitse hippikirjan maineestaan. Se on löytänyt yhä uusia lukijasukupolvia ja löytää niitä varmasti edelleen. Epäilemättä Taru Sormusten Herrasta mainitaan kirjallisuudenhistorioissa vielä 500 vuoden kuluttuakin.
Rakkaus kieleen teki Tolkienista kirjailijan. Jo nuorena Tolkien osoitti huomattavaa lahjakkuutta kielissä. Hänen rakkautensa sanoja kohtaan oli ennen kaikkea esteettistä. Muinaiset sanat ja kielten historia kiehtoivat häntä. Tolkien perehtyi englannin kielen historiaan ja muinaisiin germaanisiin kieliin. Hän löysi myös noilla kielillä kirjoitetun kirjallisuuden: Beowulfin, saksalaiset eepokset ja islantilaiset saagat.
Mutta todelliset kielet eivät riittäneet Tolkienille. Hän halusi kielen, jossa yhdistyisivät äänteellinen ja merkityksellinen kauneus. Niinpä hän alkoi luoda omia kieliään.
Tämä oli alku Tolkienin fantasiakirjailijan uralle. Ensimmäisen maailmansodan aikoihin hänen kuvitteelliset kielensä olivat päässeet jo pitkälle. Jotain niiltä kuitenkin puuttui: puhujat, maailma, jossa niitä puhuttaisiin ja historia.
Tolkien alkoi kirjoittaa tarinoita haltiamaisista olennoista, jotka käyttivät hänen keksimiään kieliä. Hänen tarkoituksenaan oli luoda eepos, joka voisi olla Englannille kuin Kalevala Suomelle. Näin syntyi Keski-Maa ja sen haltiat, henkiolennot ja varhaishistoria.
Tolkien kirjoitti eepostaan koko loppuikänsä. Hänen kuolemansa jälkeen siitä koottiin teos nimeltä Silmarillion (1977).
Silmarillionin tyyli on eeppinen ja raamatullinen. Jos Tolkien olisi joskus saanut sen valmiiksi, teosta olisi pidetty hyvin omaperäisenä, mutta maailmanmaineeseen se tuskin olisi noussut. Tarvittiin jotain muuta.
Hobitit olivat tuo lisä. Eräänä iltana joskus 1930-luvun alussa Tolkienin päähän pälkähti lause: ”Kolossa maan sisässä asui hobitti.
” Mitä lause tarkoitti, oli vielä epäselvää, mutta pian Tolkien kertoili lapsilleen tarinoita näistä pienistä, hyväntuulisista mutta sitkeistä olennoista. Hän kirjoitti kokonaisen tarinan hobitti Bilbo Reppulin seikkailuista. Tämä lastenkirja Hobitti eli Sinne ja takaisin ilmestyi 1937. Se oli menestys, joten kustantaja pyysi lisää hobittitarinoita. Tolkien ryhtyi työhön, joka mullisti hänen elämänsä ja koko fantasiakirjallisuuden tulevaisuuden.
Sormusten Herran ensimmäisten lukujen kepeästä tyylistä huomaa, että se on tarkoitettu jatkoksi lastenkirjalle. Tarinan edetessä sävyt muuttuvat synkemmiksi ja tyyli lähestyy paikoitellen Silmarillionin eeppistä jylhyyttä. Sormusten Herra onkin synteesi näistä kahdesta Tolkienin Keski-Maa-mytologian muodosta. Tavallisia ihmisiä edustavat hobitit luovat linkin, jonka avulla lukija voi seikkailla Keski-Maan kauniissa mutta vaarallisessa maailmassa.
Tolkien kirjoitti teostaan 17 vuotta. Hän oli äärimmäisen pikkutarkka luodessaan maailmaansa. Kirjoittaessaan Tolkien koki löytävänsä Keski-Maan, ei niinkään luovansa sitä. Tämä ei tarkoita, etteikö hän tehnyt suuria muutoksia tarinaansa ja tarkastellut tekstiään ulkoapäin kuin kuka tahansa kirjailija.
Tolkien kirjoitti Sormusten Herran pääosin toisen maailmansodan aikana. Sodan tunnelma leijuu teoksen yllä. Mordorin varjo, jossa Tolkienin sankarit vaeltavat, on kuin Euroopassa käytävä sota, jota Tolkien seurasi Englannin kotirintamalta käsin.
Tolkien onnistui Keski-Maata luodessaan siinä, missä monet hänen seuraajansa ovat epäonnistuneet. Keski-Maa tuntuu todelliselta lukijalle, monessa mielessä todellisemmalta kuin jokin Maapallon etäinen kolkka.
Keski-Maan todellisuudentuntu rakentuu muutamasta yksinkertaisesta seikasta. Ensinnäkin sen luonto ja maantiede on kuvattu hyvin tarkasti. Jokaisella paikalla on tunnelmansa ja henkensä. Lukija voi tuntea metsän hajun ja kuulla äänen, joka kuolleista lehdistä lähtee käveltäessä. Jopa kuun vaiheet käyvät yksiin päivämäärien kanssa.
Toiseksi nimet ja kielelliset olot on luotu huolella. Jokainen nimi merkitsee jotain tolkienilaisessa kielisysteemissä. Kielten väliset suhteet on mietitty ja paikannimillä on historiansa. Juuri kielellinen yhdenmukaisuus on tärkeä elementti todentunnussa – rakentuuhan koko Keski-Maa kielestä.
Kieli on avain myös Keski-Maan historiaan. Nimet henkivät menneitä vuosisatoja, jotka Tolkien on kuvaillut Silmarillionissa tai Sormusten Herran laajoissa liitteissä.
Vaikka Tolkien ei paljasta koko Keski-Maata ja sen historiaa, tarkkaan kuvattu rönsyilevä osa antaa lukijalle sellaisen kuvan, että jokaisella Keski-Maan kartan kolkalla on oma todellisuutensa ja pitkä historiansa, vaikkei sitä mistään voi lukeakaan.
Keski-Maata on harhaanjohtavasti pidetty joskus ”toisena planeettana”. Siitä ei kuitenkaan ole kysymys. Tolkien itse sijoitti Keski-Maan maapallon kaukaiseen historiaan, mutta ennen kaikkea Keski-Maa on ihmisten maailma myyttisessä mielessä. Germaanisessa mytologiassa tämä ”Keski-Maa” sijaitsi pohjoisen jään ja etelän tulen välissä. Se oli näyttämönä ihmisten tarinalle. Tämä avaa oven myös itse teoksen tulkintaan.
Fantasiatarinan arkkityypissä tavallisista oloista lähtöisin oleva sankari ryhtyy taisteluun rauhanomaista kotiseutuaan uhkaavaa pahaa yliluonnollista voimaa vastaan. Hän saa avukseen ystäviään ja tavallisesti myös jonkun hyväntahtoisen velhon. Sankarin tehtävänä on usein noutaa jokin maaginen esine, jolla arkkipaha nujerretaan.
Sormusten Herra noudattaa periaatteessa samaa kaavaa, mutta käännettynä. Hyvillä on jo hallussaan maaginen mahtisormus, jolla vastustaja voitaisiin lyödä. Sen sijaan he päättävät tuhota tämän ylivoimaisen, mutta luonteeltaan pahan aseen.
Tehtävään valitaan henkilö, jolla ei näytä olevan mitään edellytyksiä onnistua: pieni Frodo Reppuli Konnusta. Hänen on vaellettava rauhallista englantilaista maaseutua muistuttavasta kotimaastaan Keski-Maan halki helvetinomaiseen Mordoriin ja heitettävä mahtisormus Tuomiorotkoon, joka sijaitsee käytännöllisesti katsoen Mustan ruhtinaan silmien alla.
Keski-Maan vähäisimpien edustaja ottaa käsiinsä isompien kohtalon – itse asiassa koko yhteisön taakan. Tämä Jeesus-teema muistuttaa Tolkienin kristillisestä vakaumuksesta.
Fantasian konventioiden pohjalta on selvää, että Frodo onnistuu. Hänestä tulee sankari.
Mutta itse asiassa tässä kohtaa pitää herätä lukemaan teosta tarkemmin. Frodo nimittäin epäonnistuu tehtävässään.
Tullessaan vihdoin Tuomiorotkon luo hän julistaakin sormuksen omakseen. Frodon ja koko maailman pelastaa epähuomiossa Klonkku, hobitin kaltainen vanha olento, joka on aiemmin omistanut sormuksen. Hän puraisee Frodon sormussormen irti, mutta suistuu itse Tuomiorotkoon.
Klonkku on jossain mielessä Frodon varjo, hänen huono puolensa. Frodon pelastukseksi koituu se, että vielä pystyessään itsenäisiin päätöksiin hän oli säälinyt Klonkkua ja säästänyt tämän hengen.
Tolkien opettaa, että Frodon tehtävän tapaiset sankariteot ovat liian suuria ihmisille. Mutta kun ihminen toimii omatuntonsa mukaan, kohtalon suuri pyörä voi olla suopea hänelle.
Tolkienille tämä ”kohtalo” oli epäilemättä Jumala. Nykyajan pakanallinen lukija voi kuitenkin lukea Sormusten Herraa ilman pelkoa suorasta kristillisestä allegoriasta. Tolkien kätki uskonnolliset teemat syvälle teoksen rakenteeseen.
Kristillinen vapahtajatarina ja ilmoitus maailmassa olevasta toivosta ovat varmasti eräs Sormusten Herran teemoista. Mutta teoksessa on myös toinen vahva johtoajatus.
Vaikka Tolkienin teos kuvaa keskiaikaisten eeposten maailmaa, Taru Sormusten Herrasta ei ole tarina keskiajasta, vaan 1900-luvusta. Vaikka Keski-Maa on viaton ja pastoraalinen paikka, Tolkien ei pakene nykyajan todellisuutta, vaan käy sen pahimpien painajaisten kimppuun.
Teoksen nimi Taru Sormusten Herrasta antaa yhden avaimen. Sormusten Herra viittaa yksiselitteisesti Mustaan Ruhtinaaseen, Sauroniin.
Keski-Maa on kuin Eurooppa, joka ei koskaan kokenut Uutta aikaa: keskiaikainen paikka, jossa siellä täällä säilytetään vanhan sivistyksen jäänteitä. Tätä idyllistä maailmaa uhkaa Sauronin mahti. Sauronin valtakunta Mordor on kuin versio teollistumisen tuhoamasta maisemasta: synkkä savupilvien varjostama saastunut ja autio maa, jossa on koneita ja orjatyöläisten parakkeja, joiden asukkaat herätetään aamuisin valtavilla torvilla töihin.
Pienemmässä mittakaavassa sama toteutuu Rautapihassa, edistyksestä ja uudesta ajasta innostuneen velho Sarumanin asuinpaikassa. Sauronin ja Sarumanin haaveena on muuttaa maailma näiden paikkojen kaltaiseksi. Tätä kehitystä vastaan tarinan sankarit nousevat.
Tämä selittää myös sen, miksi hyvät haluavat päästä eroon mahtisormuksesta. Mahtisormus on maagisena välineenä kuin ylivoimainen tekninen keksintö. Sen käyttäminen edustaa ajattelua, jossa tarkoitus pyhittää keinot.
Vaikka Tolkien vihasi allegorisia tulkintoja, mahtisormuksen voi hyvin nähdä allegoriana atomipommista tai muusta joukkotuhoaseesta. Yksi yhteen -allegoriasta ei voi puhua, mutta eettiset pohdinnat, joita tarinan henkilöt käyvät sormuksen hyödyntämisestä, muistuttavat kovasti keskusteluja, joita on käyty atomipommin hyödyistä ja haitoista.
Sauronin ja Sarumanin valtakunnat muistuttavat puhdasveristä modernin ajan tuhokoneistoa ja totalitarismia, juuri sitä systeemiä joka 20. vuosisadalla on ollut vastuussa miljoonien ihmisten kuolemasta ja luonnon häviämisestä teollisuuslaitosten, moottoriteiden ja kaupunkimattojen alle.
Tolkien halusi varoittaa tästä kehityksestä.
Mitä hän tarjoaa ratkaisuksi? Tolkienin sankarit voittavat pahan henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan, joita ovat myötätunto heikkoja kohtaan ja rohkeus.
Tolkien korostaa myös keskinäistä suvaitsevuutta. Sormuksen saattue on koottu Keski-Maan kaikista vapaista roduista: ihmisistä, hobiteista, haltioista ja kääpiöistä. Kaikkien näiden välillä on epäluuloa ja vanhoja kaunoja. Silti he pystyvät yhteistoimintaan ja ystävyyteen.
Tarinan ”ratkaisumalleja” kiehtovampaa on kuitenkin sen maailmankuva, joka poikkeaa radikaalisti modernin ajan maailmasta. Tolkienin fantasiamaailma on kauttaaltaan henkistetty kaikesta fyysisestä konkreettisuudestaan huolimatta. Keski-Maan luonnolla on itseisarvonsa: ikään kuin koko maailma olisi arvokas luontokohde tai suojeltavaa kulttuuriperintöä.
Modernille ihmiselle maailma on tyhjä ja ontto: luonto, ihmiset ja historia ovat merkityksettömiä. Ja sellaisina niitä on 20. vuosisadan yhteiskunnissa käsiteltykin, oli sitten kysymys fasismista, kommunismista tai kapitalismista.
Sormusten Herra tarjoaa pakopaikan ahdistavan digitaaliajan ihmiselle: maailman, jossa modernin ajan tuhokone voitetaan.
Vesa Sisättö
Vesa Sisättö on Espoossa asuva toimittaja ja fantasia- ja scifitutkija.
