02. helmikuuta 2001
Teksti:

Läps, läps, läps, flapitiflap. Mikä onkaan tuo eriskummallinen ääni?
    Ei kannata pelästyä. Citysukupolvi siellä vain paukuttelee henkseleitään ja läiskii toisiaan olalle.
     Dokumentteja, lehtijuttuja ja kirjoja Radio Citystä, Lepakosta, City-lehdestä ja siitä valtavasta henkisestä murroksesta julkaistaan sellaista tahtia, että voisi tosiaan luulla elävänsä vuotta kaheksanviis. Mutta täydestä syystä: totuus on päässyt unohtumaan aivan liian monelta.
    Nykyinen Sodaa käyvä sukupolvi ­ sori Sam, mutta en millään jaksa muistaa, oliko tämä nyt sitten g- vai e-generation ­ ei voi mitenkään edes käsittää, miten kamalaa oli, kun ravintolassa ei saanut kuin lehtipihviä ja aakaljaa. Nykyinen piloille hemmoteltu post-postmoderni post-pullamössösukupolvi ei tule koskaan ymmärtämään, miten ahdistavaa, jumalauta, oli elää yhden totuuden ja kahden tv-kanavan yhteiskunnassa.
    Citykulttuuri muutti tuon kaiken, teinit. Citykulttuurin merkittävyys ei voi kuitenkaan täysin avautua kiittämättömille räkänokille, ellei sen perusteita selvitetä.

Tjeu:city/siti / s 1 kaupunki 2 the city (puhujaa lähin suuri) kaupunki 3 the City Lontoon City
    Kun englannin kielen sana city yhdistetään johonkin suomenkieliseen sanaan, syntyy uusi, urbaani käsite. Kokeillaanpas: Citylehti, Radio City, citykulttuuri!
    Siis voittekste kuvitella, että meillä ei olisi City-lehteä, meillä olisi Pravda. City-lehdellä ja Pravdalla on se ero, että City-lehti erehtyy silloin tällöin: lehden julkaisemalle kuka kukin on
     -listalle oli erehdyksessä eksynyt muutama henkilö, joka ei ole koskaan ollut mukana tekemässä City-lehteä.
    Ilman citykulttuurin sankaritekoja meillä ei nyt olisi radioasemaa, joka soittaa Sweet Home Alabaman tunnissa ja kaksi Light My Firea parhaassa. Jautaa. Meillä ei olisi edes Zetoria! Että sietäis olla kiitollinen! Vähän kunnioitusta, jumalauta!
    Nykyään ei osata edes olla rankkoja. Kun Jaana Rinne haastattelee itseään thairavintolassa, se on rankkaa. Hei miltä toi sun kana maistuu, tää mun on ainakin ihan liian raaka, ja oonksmä muuten koskaan kertonu Andystä ja Räkä-Malmista ja siitä ku mä tein sanotuksia Frederikille?
    Kun Sam Inkinen haastattelee itseään Pariisissa (kolmannen kerran), Etelä-Amerikassa (viidennen kerran) tai Pietarissa (yhdennentoista kerran), se vasta rankkaa onkin, ja hei! teknon* primitiivinen rytmi tuudittaa urbaanin ihmisen transsinkaltaiseen olotilaan ihan ilman alkoholia!
    Mutta citykulttuurin veteraanit eivät suinkaan jääneet polkemaan paikalleen, ehei. 80-luvulla kaikkein lahjakkaimmat ihmiset olivat lehtialalla, 90-luvulla televisiossa ja 2000-luvulla nettimaailmassa, kuten asian ovat vastaansanomattomasti kiteyttäneet henkilöt, jotka olivat 80-luvulla lehtialalla, 90-luvulla televisiossa ja 2000-luvulla nettimaailmassa.
    Citykulttuurin ydinajatus oli kuitenkin hauskanpito. Citykulttuuri yhdistyi luontevasti uudenlaiseen baarikulttuuriin, ja Imagen (lausutaan ranskalaisittain imaash) legendaarisista bileistä (älä koskaan unohda Imagen bileistä puhuttaessa adjektiivia legendaarinen), siis – kaikki yhteen ääneen nyt: Imaashin ledendaarisista bileistä – vittu, aloitetaan alusta.
    Siis: Imagen legendaarisista bileistä tuli nopeasti traditio. Oi muistatko Metropolin? Muistojen Metropol oli kaheksankytluvun lopussa se paikka, mutta sitä aikaa ei voi kukaan tuoda takaisin, ja nyt kakarat hiljaa saatana tai tulee Lehtola ja syö.
    Citykulttuurin suurin saavutus oli silti tää valtava henkinen murros. Tässä sitä nyt vaan muina miehinä juodaan lattechinoa terassilla, ja se on kokonaan meidän ansiota!
    Jätkät hei, se on vain kahvia.

* 80-luvulla kehittynyt, usein lauluosuudeton populaarimusiikin alalaji, joka perustuu monotonisen rytmikuvion toistamiseen uudelleen ja uudelleen.