Toukokuisena lauantaina vuonna 1998 Joensuun yliopiston päärakennuksen edessä velloi suuri ihmisjoukko. Heillä oli käsissään kylttejä ja banderolleja,joissa luki ”Joensuu vapaaksi pelosta!” ja ”Jos et ole osa ratkaisua, olet osa ongelmaa”.
Ihmiset eivät olleet kokoontuneet yliopiston päärakennukseen eteen sattumalta: yli viisituhatta osallistujaa noin kymmenen prosenttia joensuulaisista yhteenkerännyt rasismin vastainen marssi oli Joensuun yliopiston tieteentekijät ry:n organisoima.
”Viimeinen pisara oli se, kun kevättalvella 1998 sosiologian professori M’hammed Sabourin työhuoneen ikkuna rikottiin heittämällä siihen kivi”, kertoo marssinjärjestämisen syistä tutkija Vesa Puuronen.
Yliopiston henkilökunta oli siihen mennessä saanut jo vuosia seurata läheltä ulkomaalaisten opiskelijoiden ja tutkijoiden pelkoa liikkua kaupungilla sekä lukeakaupunkilehdestä skinien väitteitä, että heillä on enemmistön tuki takanaan.
Alun perin Joensuun rasismi nousi otsikoihin vuonna 1995, kun mustaihoinen koripalloilijaDarryl Parker ilmoitti lähtevänsä Joensuusta skinien uhkailujen vuoksi. Vaikka rasistinen väkivalta oli lisääntynyt kaupungissa selvästi jo 1990-luvun alkuvuosina,vasta Parker-kohu ja sen tuoma häpeä saivat joensuulaiset rotukiihkoilun vastustajat järjestäytymään.
Samalla myös kaupungin yliopistoväki otti ongelman omakseen ja aloitti ensiavun kirjoittamalla nopeita toimia vaativia artikkeleita maakuntalehteen. Sitten järjestettiinkeskustelutilaisuuksia, joissa mietittiin yhdessä muiden tahojen kanssa, mitä pitäisi alkajaisiksi tehdä.
Ensiavun jälkeen yliopistossa aloitettiin useita tieteidenvälisiä ja käytännön työhön linkittyviä tutkimusprojekteja. Niissä selvitettiin jaselvitetään yhä, mistä Joensuun tauti johtuu ja mitä se kertoo yhteisöstä, jonka suojissa se on syntynyt.
Tutkimusten mukaan rasistisen väkivallan perussyy on syrjäytyneiden nuorten taloudellinen ja psyykkinen epävarmuus.
”Joillakin rasistisista nuorista on toki ideologinen tausta aatteelleen, mutta loppujen ideologia jää iskulausetasolle ”, sanoo skinien ideologiaa tutkinut Puuronen.
Perinteisen akateemisen tutkimuksen lisäksi Joensuun yliopisto on ollut mukana myös rasismin vastaisessa käytännön työssä. Esimerkkinä tästä onExit-projekti, joka on yliopiston aloitteesta käynnistynyt tutkijoiden, nuorisotoimen ja Nuorisoverstas ry:n yhteinen hanke.
”Teemme Exit-projektissa sekä korjaavaa että ennalta ehkäisevää työtä, eli yritämme estää uusien nuorien liittymistä rasistisestisuuntautuneisiin ryhmiin. Toisaalta yritämme irrottaa ryhmistä niihin jo liittyneitä”, kertoo projektin koordinaattori Leena Virratvuori.
Virratvuoren mukaan käytännön työn ja tutkimustyön yhdistäminen ei ole ollut aivan ongelmatonta erilaisten työkulttuurien vuoksi. Pikku vaikeuksista huolimattaennalta ehkäisevä työ on jo tuottanut tuloksia. Korjaava työ on sen sijaan vielä lähes lähtökuopissaan.
Nyt kun tutkimukset ovat pikkuhiljaa alkaneet valottaa rasismiongelman juuria Joensuussa, aihe ei ole kiinnostanut enää samalla tavalla mediaa kuin aikaisemmin. Monimutkaista ongelmaa eiole voitu paikantaa tutkimuksissa yksittäisiin tekijöihin, jotka olisi voitu tuomita, ja unohtaa sitten koko ikävä asia.
Media ja suuri yleisö syyttävätkin edelleen mieluummin skinejä ja heidän vanhempiaan tai lepsusti toiminutta poliisia kuin myöntävät ongelmanpalautuvan kaikkiin yhteisön jäseniin. Tämän havaitsi sosiologian yliassistentti Päivi Harinen tutkiessaan yhdessä Sanna Heikkilän ja Sonja Hyvösen kanssapaikallisten lehtien yleisönosastokirjoittelua.
”Ensin etsittiin syyllinen, jota syytettiin, sitten syytetty puolustautui ja lopuksi langetettiin tuomio. Ainoa taho, joka ei noussut julkisuuteen puolustautumaan, olivat skinien vanhemmat.Niinpä yhteisö totesi heidät syyllisiksi, ja tätä rangaistusta vanhemmat, käytännössä äidit, kärsivät elinkautisena”, Harinen sanoo.
Syyttely vain pahensi ongelmia. Skinien vanhemmista niin ikään tutkimuksen laatinut Harinen tietää, että skinipojat tulevat hyvin heikoista oloista, joissa on paljonsosiaalisia ja psyykkisiä ongelmia.
Tulilinjalle yleisönosastokirjoittelussa joutuivat varsinkin skinien yksinhuoltajaäidit. Tämä puolestaan lisäsi äitien itsesyytöksiä ja eristi heidätsosiaalisesti.
”Jos halutaan löytää syylliset Joensuun tapaukselle, heitä on turha etsiä skinien äideistä. Äidit ovat pikemminkin uhreja. Jos jotakin täytyysyyttää, niin syytettäköön yhteiskuntarakenteita”, arvioi Harinen.
Tiedeyhteisön ponnisteluista huolimatta rasismi ei ole kadonnut kokonaan Joensuusta.
”Aktiivisia skinejä on Joensuussa vielä muutamia, mutta kaikki rasistiset teot eivät ole skinien tekemiä. Sitä paitsi tilastoissa ei näy uhkailu, eivätkäkaikki väkivaltatapaukset tule poliisin tietoon”, kertoo tutkija Vesa Puuronen.
Tällä hetkellä Puuronen johtaa tutkimusprojektia ”Joensuun skinit: yhteisön tuote?” Hän pelkää, että rasistinen ajattelu on leviämässäpysyväksi osaksi nuorison alakulttuureja, vaikka enemmistö nuorista tuomitsisikin sen. Hänen mielestään rasismi ei hellitä nopeasti.
”Nähtävissä on, että avoin katuväkivalta mahdollisesti vähenee, mutta rasistisesti ajattelevat nuoret voivat ryhtyä kanavoimaan pahaa oloaan muilla tavoilla,joita on hyvin vaikea ennakoida”, Puuronen pohtii.
Päivi Harisen mielestä kouluissa on turha puhua tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta niin kauan kuin eletään kilpailuyhteiskunnan ehdoilla eikä pyritälieventämään nuorten yhä selvempää eriarvoistumista.
”Kansalaisten kahtiajako syrjäyttää osan ihmisistä. Ellei tälle ongelmalle tehdä jotain, tilanne pahenee varmasti”, Harinen ennustaa.
Teksti Minna Jäppinen
Kuva Mia Savonen
