16. helmikuuta 2001
Teksti:

Pohjolassa riehuu taas susisota pitkän tauon jälkeen. Erona aiempaan on vain se, että 1800-luvulla kansa kävi yksin miehin susia vastaan, tällä kertaa ihmiset tappelevat keskenään.
    Ruotsi ja Norja kinastelevat parhaillaan Skandinavian niemimaan susikantojen koosta. Norjan valtio tukee lammasfarmareitaan, jotka haluaisivat hengiltä kertaheitolla neljäsosan eteläisen Skandinavian susista. Ruotsalaiset taas toivoisivat susien lisääntyvän. Suomi on saanut pidettyä riidan omien rajojensa sisällä: täällä kiistelevät tutkijat ja poromiehet.
    Suomen susista on tämän talven aikana ammuttu viidennes. Kiista kulminoitui tammikuussa, kun Hyrynsalmella tapettiin kerralla kokonainen petotutkijoiden seuraama lauma.
    Suden saa ampua vapaasti, jos se tulee poronhoitoalueelle Hyrynsalmella. Tilannetta sivusta seuranneet epäilivät, että sudet oli ajettu alueelle tahallaan tappamistarkoituksessa.
    Kuhmon poliisi sai Hyrynsalmen tapauksesta kolme selvityspyyntöä. Poliisi ei löytänyt laittomuuksia, mutta selväksi tuli, mitä tutkijat ja metsästäjät ajattelevat toistensa toiminnasta. Helsingin Sanomain tiedetoimittaja Erkki A. Kauhanen luonnehti tapausta verikekkereiksi ja joukkoteurastukseksi (hs 27.1.).
    Susien pannoittaminen radiolähettimillä on kallista, ja surmattu lauma oli Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusryhmälle muutenkin arvokas. Sitä oli seurattu tarkkaan jo kaksi vuotta, ja tarkoitus oli tarkkailla saman lauman kehitystä useiden sukupolvien ajan.
    ”Me tutkijat emme voi tässä tilanteessa tehdä muuta kuin vedota poroisäntiin ja jahtiporukkaan: säästäkää nyt edes pantasudet”, erikoistutkija Ilpo Kojola sanoo.
    Luonnonsuojeluliitto on esittänyt, että vastuu susikannan hoitamisesta tulisi siirtää riistanhoitopiireiltä ympäristöviranomaisille.
    ”Susi on uhanalainen laji, ja Suomessa sillä on vain yksi vihollinen: metsästäjä. Kun kannan suojelua hallinnoiva viranomainen on riistapäällikkö, siinähän on pukki kaalimaan vartijana”, liiton suurpetoasiantuntija Riku Lumiaro huomauttaa.
    ”Mielessä on käynyt epäilys, että paikalliset metsästäjät eivät ole halunneet koko radioseurantatutkimusta. He olisivat voineet säästää edes pari pantasutta joukosta, ja me olisimme voineet jatkaa tutkimusta”, Ilpo Kojola sanoo.

Suomen sudet hävitettiin lähes tyystin 1800-luvun lopulla. Pikkuhiljaa peto on palannut, ja nykyinen kanta on noin sata yksilöä. Lisääntyviä pareja on kymmenkunta.
    Perinnöllisyystutkijoiden mukaan pariskuntia pitäisi olla noin 25, jotta kanta pysyisi elinvoimaisena. Sitä pienemmässä kannassa sisäsiittoisuus aiheuttaa ennen pitkää pulmia.
    Sata vuotta sitten sutta vihattiin, koska se vei karjaa ja kilpaili ihmisen kanssa metsästäjänä. Nykyisessä susiriidassa nämä argumentit eivät pure, sillä suden pitkän poissaolon aikana esimerkiksi hirvikanta on paisunut sellaiseksi, että sitä harventamaan voitaisiin jopa palkata muutama susi.
    Silti poroisäntien mielestä nykyisissäkin on aivan liikaa – siitäkin huolimatta, että valtio korvaa menetetyt porot.
    ”Petojen pelko saattaa olla geneettinen vaisto”, toimittaja-biologi Kauhanen tuumii. ”Koiranpentukin hyppää karkuun nähdessään käärmeen ensimmäisen kerran, mutta sisiliskoa se ei säiky. Ehkä ihmiselläkin on geneettinen kyky tunnistaa vihollinen ja pelätä sitä.
    ”Rakasta vihollistasi -käskyä ei tarvitsisi soveltaa suteen kirjaimellisesti. Riittäisi, kun ihminen antaisi sen olla. Suden suojeluun on nimittäin painavat perusteet.”
    Eläinten oikeuksiin ei oikein voi vedota, sillä oikeuksiin liittyy aina oikeuksien ja niihin liittyvien velvollisuuksien tiedostaminen”, tutkija Olli Loukola Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitokselta sanoo. Tässä mielessä sudesta ei ole oikeuksien kantajaksi. ”Sen sijaan voidaan sanoa, että ihmisen tulisi oman selviytymisensä vuoksi suojella elämän monimuotoisuutta.”
    Samoilla linjoilla on Ilpo Kojola. ”Evoluutio toimii hyvin hitaasti. On vaikea arvailla, miten suden poissaolo vaikuttaa muiden eläinten ominaisuuksiin ja morfologiaan.”
    Asiaa voi ajatella käänteisesti. ”Tuskinpa meillä olisi nyt hirviä ja peuroja, ellei susi olisi pitänyt niissä tiettyjä ominaisuuksia yllä. Niistä olisi saattanut tulla niin laiskoja, että ihminen olisi metsästänyt ne jo ajat sitten sukupuuttoon”, Kojola sanoo.
    Susien suojelun puolesta puhuu myös professori Esa Rannan teoreettisen ekologian alaan kuuluva tutkimus. Ranta kumppaneineen loi tietokonemallin, jolla kokeiltiin lajien sattumanvaraista poistamista muuten vakaista ekosysteemeistä.
     ”Usein lajin mukana katosi samassa rytäkässä muitakin lajeja”, Ranta kertoo. ”Ja kun lajia yritettiin tuoda takaisin systeemiin, se pudotti tullessaan muita lajeja pois.”
    Tutkimuksen opetus on: lajiston manipuloiminen voi aiheuttaa ennakoimattomia seurauksia. ”Eliöyhteisön koostumuksen sääntöjä ei tarkasti tunneta. Jos ihmisen toiminnan takia jokin laji häviää paikallisesti, sitä saattaa olla hyvin vaikea saada alueelle takaisin.”
    Sitä riskiä Rannan mielestä ei saa ottaa. ”Susi on ollut Suomessa pidempään kuin ihminen. Ihmisellä ei ole oikeutta ajaa sutta pois.”

Ihmishenkeä susi uhkaa harvoin. Yhdysvalloissa susi kävi ihmisen kimppuun viime vuonna kahdesti, mutta molemmilla kerroilla kyseessä oli kesyyntynyt yksilö. ”Turistit olivat ruokkineet sutta luonnonpuistossa, joten se ei enää pelännyt ihmistä”, Ilpo Kojola selittää. ”Suden ei missään nimessä saa antaa kesyyntyä.”
    Yksi radioseurantatutkimuksen hyödyistä onkin, että tutkijat tietävät, jos susi liikkuu ihmisten pihoissa. ”Jos huomattaisiin, että susiyksilö olisi kadottamassa ihmisarkuutensa, se olisi tapettava. Mutta toistaiseksi yksikään seuraamistamme susista ei ole osoittanut sensuuntaisia merkkejä.”
    Eläimiä susi kyllä tappaa, eikä se tee eroa metsän- ja kotieläinten välillä. ”Se on pedon olemus: emme voi kehittää sutta, joka söisi vain porkkanaa”, Erkki A. Kauhanen toteaa. ”Osittain se on kuitenkin vartiointikysymys: missä eläimiään pitää.”
    Kauhanen ehdottaa ratkaisuksi koko susikannan radiopannoittamista. Silloin tiedettäisiin, missä sudet liikkuvat, ja ne voitaisiin äänten avulla pelottaa kauas karjasta.
    Oppia voitaisiin ottaa myös Ruotsin korvausjärjestelmästä. Sen sijaan, että korvauksia jaettaisiin vahinkojen perusteella, Ruotsin poroisännille maksetaan siitä, että susi saa elää poronhoitoalueella. ”Käsittääkseni järjestelmä on toiminut hyvin”, Ilpo Kojola sanoo.

Sanna Sommers