Kotibileissä kiersi huhu, että eräs vieraista oli tavannut Hingun ja Vingun tekijän. Kunnioittava supatus kiiri ympäri huoneistoa: mikä onnenmyyrä.
Kerta ei ollut ensimmäinen, kun Hinku ja Vinku mainittiin näissä piireissä. Sama porukka järjestää Commodore 64 -peli-iltoja, joiden jatkoilla kukin haluaa vuorollaan kertoa, miten kaipaakaan aikaa, jolloin irtokarkit maksoivat kymmenen penniä kappaleelta ja niitä pyydettiin korkean hyllyn takana häämöttävältä kaupantädiltä. Ja vaikka varsin hyvin muistamme, miten mauton 80-luku oli, puhumme hellästi kasarityylistä.
Tähän ei ole kuin yksi selitys olemme sairastuneet nostalgiaan. Näin meille on kertonut myös televisiokanava, joka näyttää Safiiria ja Terästä uusintana. Televisiokanava on oikeassa, sillä ostammehan myös lapsuudesta tuttua suklaata, joka hiljattain palasi kauppoihin.
Oikeastaan diagnoosi kuulostaa meistä mukavalta, sillä nostalgia on kaunis sana. Se tuo mieleen jotain sinisen haikeaa kuin hyvältä tuoksuva uni. Siksi sitä on mukava toistella.
Ikävä kyllä se ei merkitse mitään.
Sana nostalgia viittasi alun perin fyysisiin oireisiin, joista koti-ikävään sairastuneet kärsivät. Sen juuret ovat kreikan kielessä: nostos tarkoittaa kotiinpaluuta ja algos tuskaa.
Kotiin ikävöivät nykyisetkin nostalgikot ikävän kohde ei vain ole toisessa paikassa vaan toisessa ajassa. Samalla tauti on muuttunut parannettavavasta fyysisestä vaivasta parantumattomaksi sielun kivuksi, jota lääkitään muistelemalla lisää. Se on vaiva, josta ei edes haluta eroon.
”Nostalgiaa tarjotaan sekä kriisin diagnoosiksi että lääkkeeksi siihen”, mediatutkija Anu Koivunen sanoo.
Julkisuuden keittiöpsykologit väittävät vähän väliä, että meneillään on nostalgiabuumi ja että se kertoo sitä ja tätä yhteiskunnan tilasta. Eräät esimerkiksi epäilevät, että menneillä mässäily liittyy demokratian rappioon. Kun ihmiset eivät enää usko voivansa vaikuttaa yhteisiin asioihin, he vetäytyvät yksityisyyteen muistelemaan vanhoja hyviä aikoja.
Anu Koivunen huomauttaa, että nostalgiatihentymästä on puhuttu vähintään 30-luvulta lähtien. ”Teorioita nostalgiabuumista on esitetty yhä uudestaan vuosikymmen toisensa perään. Sana on alkanut tarkoittaa vähän kaikkea ja samalla ei mitään.
”Tieteellisemmin nostalgiaan suhtautuvat erottelevat menneenkaipuusta alalajeja: ennen kärsittiin eksistentiaalisesta nostalgiasta, nykyisin vallalla oleva laji on lähinnä konsumeristista nojatuolinostalgiaa.
Koivusen mielestä jaottelut ovat päättömiä. ”On liian nykyaikakeskeistä kuvitella, että 1800-luvulla kaipuu oli jotenkin aidompaa. Menneisyyteen projisoidaan viattomampi ja yksinkertaisempi ihminen ja ajatellaan, että me sen sijaan reflektoidaan ja tullaan koko ajan modernimmiksi. Ja mitä modernimpia ollaan, sitä enemmän ahdistutaaan ja nostalgia-sairaus sen kuin pahenee.
”Jos Koivunen saisi päättää, sana nostalgia poistettaisiin selitysten listalta. Nostalgiaksi kutsutut ilmiöt eivät tietenkään katoaisi, ne vain saisivat kuvaavampia nimiä. ”Nostalgiaselityksen sijaan meidän pitäisi kysyä, mitä tämä tietty tunne tai reaktio tarkoittaa, jottei se palautuisi kaikkivoipaiseen nostalgiamössöön.
”Koivusesta olemme väärässä kuvitellessamme, että taipumus nostalgiaan olisi olemisemme perusrakenteessa. ”Ajatellaan, että aina kun meillä on tilaisuus, me rojahdamme nostalgiaan. Ei kuitenkaan osata eritellä, mitä oikeastaan kaipaamme tai mikä on suhteemme aikaan, paikkaan tai omaan historiaamme. Avoinna on isoja kysymyksiä, ja ne suljetaan läimäisemällä päälle iso nostalgian etiketti. Nostalgia on valmis selitys, joka ei kaipaa kysymyksiä.
”Jos nostalgia kerran on markkinaväen keksimä myyntikikka, mikä selittää sen sanattoman mielihyvän, jota me parikolmekymppiset tunnemme hoilottaessamme kuorossa Ihmemiehen tunnusmusiikkia?
Retroilu on asia erikseen, Koivunen väittää. ”Camp-ilmiöstähän on puhuttu jo 60-luvulta lähtien. Camp on asenne, jolla katsotaan esimerkiksi kökön näköistä skifiä. Nautinto syntyy siitä, kun vertaa nykyisiä loisteliaita tietokoneanimaatioita 70-luvun trikoissa hyppimiseen.
”Nalle Luppakorva ei ole camp-huumoria, me vastustamme pahastuneina. ”Ei niin”, Koivunen tunnustaa. ”Sosiaalisten ryhmien identiteetti rakentuu yhteisiä kokemuksia hakemalla. Muistot Nalle Luppakorvasta yhdistävät tiettyä sukupolvea. Samalla tavoin hiukan vanhemmat vertailevat, missä kukin oli kuullessaan Kennedyn tai Lennonin murhasta.
”Koivunen tosin myöntää, että ihmisten elämässä on vaiheita, jolloin menneitä muistellaan tarmokkaammin kuin muulloin ja syyn tietää muistelija itse parhaiten. Siinä on nostalgiannälkäisille miettimistä: miksi juuri nyt?
Muistoissa rypeminen on monen viisaan mielestä epäilyttävää. ”Kaikista historian käyttötavoista nostalgia on yleisin, näyttää viattomimmalta ja on ehkä vaarallisin”, tuomitsee historiantutkija Malcolm Chase.
”Menneisyys näyttäytyy nykyisissä mielikuvissamme eksoottisena ja omituisena paikkana, jossa erilaiset vinkuintiaanit ylläpitivät omia uskomuksiaan ja sinnittelivät hengissä ilman keskuslämmitystä. Sitä voi diggailla, ostaa kaupasta tai pistää kierrätykseen, sillä siihen ei liity samanlaisia latauksia kuin vielä 60-luvun dinosaurisina päivinä”, kirjoittaa tutkija Jukka Relander.
Meillekin menneisyydestä on tullut se kotoinen kolo, jonne kaipaamme, kun aikuiselämä pelottaa. Lapsuudesta alkaa olla niin pitkä aika, että voimme muistaa siitä mitä haluamme.
Opiskelun jälkeen edessä on ikuisuudelta näyttävä loppuelämä töissä: aikuiselämä, jossa pitää itse osata ajatella ja päättää asioista. On jotenkin lohdullista palata vuosiin, jolloin koulussa oli tarjolla vain yhtä ruokaa. Sukellamme pinaattikeitontuoksuisiin muistoihin kuin takaisin äidin kohtuun.
Teksti Sanna Sommers
Kuvitus Jenny Eräsaari
Lähteinä on käytetty teoksia:
Tommi Hoikkala & J.P. Roos (toim.): 2000-luvun elämä: Sosiologisia teorioita vuosituhannen vaihteesta
Anu Koivunen, Susanna Paasonen & Mari Pajala (toim.): Populaarin lumo mediat ja arki
Christopher Shaw & Malcolm Chase (ed.): The Imagined Past: History and Nostalgia
