19. tammikuuta 2001
Teksti:

Sitä kai olettaa hölmösti aina etukäteen, että jokaisella lääketieteen edustajalla on hallussaan (joko takaraivossaan tai kirjahyllyssään) lääketieteen absoluuttinen totuus, josta löytyy apu vaivaan kuin vaivaan. Kun lääkäri ei pystykään taikomaan ongelmaa pois, mielen valtaa voimaton epätoivo: mihin voi enää luottaa?
    Joulun alla ystävääni leikattiin iso viilto ja hänen sisuskalujaan ronkittiin jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä. Ensimmäisellä kerralla luvattiin, että leikkaus parantaisi vuosikausia kestäneen piinan lopullisesti. Rankasta operaatiosta paraneminen kesti kuukausia, mutta kivut katosivat ­ hetkeksi.
    Uusintakierroksella lääkärit olivat vaitonaisia. Edellisellä kerralla oli ilmeisesti sattunut jokin erehdys, virhearvio. Sitä on ymmärrettävästi ikävä sanoa ääneen. Oli kai helpompaa, että ensimmäisen leikkauksen dokumentit ”katosivat”.
    Niinpä en juuri yllättynyt, kun viime viikolla luin lehdestä, että hoitovirheisiin kuolee Suomessa vuosittain tuhansia potilaita.
    Vahinkojen lisääntyminen ei ole ihme, sillä sairaaloiden ja terveyskeskusten väki joutuu resurssipulan takia venymään äärimmilleen. Ja vaikka potilas avuttomuudessaan haluaisi luottaa lääräriin kuin jumalaan, lääkärikin on ihminen, ja ihmiset tekevät virheitä.
    Resurssipulaa on paras lääkitä rahalla, mutta mitä tehdä tälle joukkoilluusiolle länsimaisen lääketieteen ja sen edustajien kaikkivoipuudesta?
    Ehkä lääkärit pitävät jumalamaskia kasvoillaan potilaita rauhoittaakseen: leikkaussaliin kiidätettävä sydänpotilas tuskin haluaisikaan kuulla lääkärin tilitystä ihmimillisestä epävarmuudesta. Joskus olisi silti reilumpaa tunnustaa totuus, sillä vaikenemalla virheistään valkotakit ruokkivat katteetonta kuvitelmaa tieteen erehtymättömyydestä.
    Toivottavasti he eivät kuitenkaan itse usko siihen.

Sanna Sommers