01. joulukuuta 2000
Teksti:

Martti Ahtisaari tiesi paremmin, Alpo Rusi tiesi paremmin ja Esko Aho tiesi paremmin. He ovat kertoneet meille totuuden syksyn poliittisissa muistelmateoksissaan.
    Totuutta jäljittävien muistelijoiden rinnalla poikkeuksen tekee Claes Andersson. ”Väite muistelmien todellisuudesta ja ’tieteellisyydestä’ on jo itsessään osoitus valheellisuudesta ja itsekkäistä tarkoitusperistä. Hyvityksen hakemisesta. Revanssista”, poliittiset muistelmansa vastikään julkaissut Andersson kommentoi Ilta-Sanomille.
    Kuten Andersson sanoo, on mahdoton todistaa, ovatko muistot totta vai eivät. Vale on muistelman veli.
    ”En käyttäisi muistelmien ja omaelämäkertojen yhteydessä sanaa valehtelu. Tulkintoja ja näkökulmia on monia. Omat arviot ja käsitykset ovat aina sidottuja aikaan. Usein kertoja ei valehtele, vaan jättää vain kertomatta olennaisia asioita ja tarjoaa selityksiä, jotka lukijasta saattavat olla kaukaa haettuja”, toppuuttelee elämäkertoihin perehtynyt tutkija Anni Vilkko Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselta. ”Kaikki elämäkerrat ovat täynnä jälkiviisautta”, hän sanoo.
    On helppoa olla ylivertainen ja oikeassa, kun asiat saa kertoa itse. Samalla voi haukkua muut tunareiksi. Jotkut tekevät kuten Seppo Heikinheimo: mätämunan muistelmat julkaistiin vasta kirjoittajan kuoltua. Se on varmin tapa saada viimeinen sana.

– Nolaat ja häpäiset presidentin.
Kirjoitat hänelle lapsellisia tekstejä. Et edes osaa kirjoittaa. Keuruun puhe oli hirvittävä. Ropeloit Euroklubin puheenkin mitättömäksi.
Ymmärsin nyt, mistä kenkä puristi. Sanoma-konsernin leipiin siirtynyt [Lasse] Lehtinenhän oli lehden pääkirjoituskonsultti. Tunsin tämän luennon ulkoa. Olin lukenut sen Hesarista. Lehtistä harmitti, etten vielä ajanut Suomea Naton jäseneksi.
(Alpo Rusi: Mariankadun puolelta. Otava)

Enää muistelmia eivät kirjoita vain niin sanotut merkkihenkilöt. Varsinkin viime vuosina elämäkerrallinen kirjallisuus on muuttunut kansan omaisuudeksi. Kuka tahansa voi kirjoittaa tarinansa.
    ”Nykyään tavalliset ihmiset haluavat yhä enemmän julkaista tekstejään”, kirjallisuustieteilijä Päivi Kosonen Tampereen yliopistosta vahvistaa.
    Muistelmien ja elämäkerran välillä ei ole tiukkaa rajaa. Nyrkkisääntönä voi kuitenkin pitää sitä, että muistelmissa käsitellään merkittäviä ihmisiä ja julkisia tapahtumia, omaelämäkerrassa pääasia on oman elämän kulku ja sen arviointi, kertoo Anni Vilkko.
    Muistelmakirjallisuuden suosiosta kertoo se, että kun ennen kirjakaupassa oli historia- ja kaunokirjallisuushyllyt, nyt niiden väliin on tullut uusi luokka: muistelmat. Tarinaa riittää niin perinteisistä poliittisista muistelmista lottana rintamalla tai nuorena maaseudulla -tyyppisiin muisteloihin. Elämäkertakirjallisuuden helminä hyllyillä markkinoidaan myös ”fiktiivisiä sukutarinoita”.
    Elämäkertojen määrää lisää myös se, että suuret ikäluokat ovat tulleet ikään, jossa he haluavat kertoa tarinansa.

Tornissa oli palaveri Lasse Lehtisen kanssa televisiomainonnasta. Lasse oli polttaa päreensä, kun Outi Talvinen tuli paikalle.
Hän pelkää apunsa tulevan julki.
En ole varma, kummalle siitä olisi enemmän vahinkoa: Lasselle itselleen vai minulle.
(Esko Aho: Kolme kierrosta. Otava)

Poliittisilla muistelmilla voi olla motiivinaankin kosto, mutta kaikki muistelmat ovat aina vaarallisia. Omaelämäkerrallinen teos saattaa tuhota ystävyys- ja sukulaisuussuhteita.
    ”Muistelman tekijän kannalta muisteleminen voi olla virhe, johon ei olisi pitänyt lähteä ollenkaan. Parempi olisi ollut unohtaa. Tai ainakin julkaiseminen saattaa olla virhe: joko kirjoitus on huono tai sukulaiset suuttuvat”, Päivi Kosonen sanoo.
    Poliittisilta muistelmilta vaaditaan tarkkuutta aivan eri tavalla kuin tavallisilta elämäkerroilta. Vilkko tosin muistuttaa, ettei tavallisenkaan kertojan kannata syöttää lukijoilleen pajunköyttä. Kirjallisuudessa muodikas epäluotettava kertoja sopii huonosti muistelmiin ja omaelämäkertoihin.
    ”Kun ihminen ottaa omaelämäkerran käteensä, hän yleensä ajattelee, että tekijällä ja kansien välissä olevalla ihmisellä on vahva yhteys keskenään. Se on keskeisin omaelämäkerran lukemiseen vaikuttava tekijä”, Vilkko sanoo. ”Yksi luentaa liittyvä asia on halu kokea ja osittain samaistua toiseen ihmiseen. Se on helpompaa, jos kertomus sivuaa oikeita kokemuksia.”

Guinnessin ennätystenkirja mainitsee Päätalon kirjailijana, joka on kirjoittanut maailman laajimman omaelämäkerrallisen romaanisarjan.
(Ilta-Sanomat Kalle Päätalon muistokirjoituksessa 22.11. 2000)

Päivi Kosonen arvelee, että tavallinen suomalainen elämäkerturi kirjoittaa pitkästi, laveasti ja hitaasti – eeppisesti.
    ”Kalle Päätalon omaelämäkerrallinen sarja kilpailee maailmankirjallisuuden pisimmän tittelistä. Meillä on esteettisestikin korkeatasoisia elämäkertoja, kuten Toivo Pekkasen Lapsuuteni”, Kosonen kertoo.
    Omaelämäkertojen yleistyminen liittyy Kososen mukaan nykyajan vaatimukseen yksilöllisyydestä.
    ”Tälle ajalle on ominaista minä myös -ajattelu: minullakin on tarinani, minun pitää tulla tuntemaan tämä tarina ja velvollisuuteni on näyttää toisille, mikä tämä minun juttuni on”, Kosonen sanoo.

Ei meistä kaikki ole mestareita olleet ja virheitä on tehty, mutta kyllä se Kekkonen oli aikanaan aika taitava. (Risto Hyvärinen: Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua. Otava

Heikki Valkama
Kuva: Riina Reponen