01. joulukuuta 2000
Teksti:

”Lapualaisoopperaa on moitittu mustavalkoiseksi. Kieltämättä se onkin sitä, mutta se on mustavalkoinen tarkoituksellisesti ja sen perustendenssi on toimia tämän hyvät ja pahat -periaatteen mukaisesti… Päämääränä on myötäeläminen tai aggressio. Molemmat ovat myönteisiä reaktioita teoksen kannalta”, kirjoitti Ylioppilaslehti huhtikuussa 1966.
    Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin Lapualaisoopperaa voi luonnehtia edelleen mustavalkoiseksi. Sen sijaan katsojan aggressio tai myötäeläminen ovat vaihtuneet myötätunnoksi, johon sekoittuu sääliä ja kunnioitusta.
    Sääliä siksi, ettei Lapualaisooppera välitä enää vavahduttavaa yhteiskunnallista sanomaa. Kunnioitusta siksi, että Lapualaisooppera on taideteoksena ainutkertainen ja rohkea.
    Mustavalkoinen Lapualaisooppera on kuin mikä tahansa hyvä satu. Hyvän ja pahan taistelu luo siihen dramatiikkaa, joka pakottaa katselemaan ja kuuntelemaan keskittyneesti. Mieltä kiihottavana yhteiskunnallisena teatterina sitä ei kuitenkaan voi enää pitää. Paremminkin se on tyylitelty kuvaus Lapuan liikkeen aikakauden poliittisista arvoista ja asenteista.
    Näytelmä herättikin vuonna 1966 Ylioppilaslehdessä keskustelua Lapuan liikkeestä. Liikkeen vanhat aktivistit kommentoivat närkästyneesti näytelmää ja nuori polvi nautti päästessään vihdoin puhumaan poliittisista ristiriidoista ja kansan kahtiajaosta.
    Lapuan liikkeestä on kulunut nyt niin kauan, että näytelmää voi pian katsella melkein fiktiona. Kenenkään nykykatsojan henkilökohtaisia tunteita itse liikkeen kuvaaminen tuskin loukkaa. Esitystä on sen sijaan vaikeampaa irrottaa 60-lukulaisesta politikoinnista, vaikka 60-lukulaiset itse ovat ihastelleet näytelmän vapauttamista historian vankilasta.
     Ikätoverieni mielissä näytelmään liittyy kiinteästi sen poliittinen maine, mutta ei ehkä niin kielteisessä merkityksessä kuin pintapuolisesti luulisi. Miksi Lapualaisoopperaa pitäisi mennä katsomaan kuin mitä tahansa Tukkijokea?
     Väistämättä Lapualaisooppera herättää kenessä tahansa vähääkään ajattelevassa katsojassa myös poliittisia mietteitä. Osittain ne ovat ehkä paljon ristiriitaisempia ja kyynisempiä kuin 30 vuotta sitten, mutta niiden sekaan mahtuu myös paljon toiveikkaita ja kauniita ajatuksia.
    Vaikka Lapualaisoopperan kaikkitietävän mustavalkoinen kannanotto saa katsojan välillä noloksi, tämä tajuaa kuitenkin, että näytelmän kuuluttama suvaitsevaisuus on lisääntynyt suomalaisessa yhteiskunnassa sitten 60-luvun. Yhden näytelmän tai yhden poliittisen suuntauksen aikaansaannosta se ei ole, mutta yksi teos kaikkine puutteineenkin voi houkutella miettimään mielipiteen ja kannanottojen voimaa menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.
     Lapualaisoopperan tekeminen uusin voimin on kannatettava asia kahdestakin syystä. Ensinnäkin se näyttää, että vahvasti omaan aikaansa sidottu yhden sukupolven uskontunnustus on vain näytelmä. Mutta toiseksi se osoittaa, että Lapualaisoopperan välittämille pasifismin ja suvaitsevaisuuden ajatuksille liikenee lisätilaa myös nykyteatterissa.
    Miksei muuten nuoria näyttelijöitä ohjannut heidän ikäpolvensa ohjaaja?

Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera Aleksanterin teatterissa. Ohjaus Raija-Sinikka Rantala, musiikin sovitus Iiro Ollila, näyttelijöinä, muusikoina ja tanssijoina Teatterikorkeakoulun, Sibelius akatemian, Oulunkylän pop ja jazz konservatorion sekä Helsingin konservatorion opiskelijoiden lisäksi muun muassa Kati Outinen, Veeti Kallio, Jukka Keinonen, Mikko Orpana ja Oskari Turpeinen.

Anna-Kaisa Pitkänen
Kuva: Julia Weckman