On vaarallista jättää psyykkisen pahoinvoinnin syy selvittämättä. Silloin pahimmassa tapauksessa mielihyvän kauppiaat alkavat hallita masennusta pakenevaa ihmistä, sivaltaa ranskalainen psykologi Elisabeth Roudinesco joulukuussa suomeksi ilmestyvässä kirjassaan Miksi psykoanalyysia yhä tarvitaan?.
Ranskassa yhteiskunnallisen keskustelun käynnistäneen kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko, sillä myös meillä on herätty keskustelemaan psykoterapian merkityksestä ihmisille ja yhteiskunnalle, kertoo kirjan esipuheessa psykiatri, poliitikko ja kirjailija Claes Andersson.
Käytännön vastauksia psykoanalyysin – tai meillä nykyään psykoanalyyttisen terapian – ja lääkehoidon eduista ja haitoista antavat Suomessa psykologit, terapeutit ja psykiatrit, joiden todellisuus on arkista työntekoa iloineen ja suruineen. Monien mielestä kärjistävä kirjoittelu antaa usein vääristyneen ja mustavalkoisen kuvan ammattikunnan asenteista kilpaileviin hoitoihin.
”Psykoanalyyttinen terapia on meillä hyvin käytännönläheistä mielenterveystyötä. Esimerkiksi psyykelääkkeet yhdistetään usein psykoterapiaan”, kertoo psykoanalyytikko Sakari Lehtonen.
Psykoanalyysin kriisiin Ranskassa on Elisabeth Roudinescon mukaan syynä sen tieteellisyyden kyseenalaistaminen julksuudessa, muiden psyyken hoitojen yleistyminen sekä potilaskunnan muuttuminen.
Ranskalaiset psykoanalyytikot ja heidän potilaansa eivät tule enää hyvinvoivasta ylä- tai keskiluokasta, jolla on aikaa istua monena iltana viikossa puhumassa ongelmistaan. Sen sijaan joukossa on aikaisempaa enemmän ihmisiä, joita painavat monet taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat.
Roudinescon mukaan psykoanalyyttisen hoidon suosion väheneminen heijastaa yhteiskunnan epävarmuutta ja yksilöiden kaipuuta henkiseen sitoutumattomuuteen ja helppoihin ratkaisuihin.
”Työttömyys, tulojen pieneneminen, epävarmuus työpaikoista ja ylipäätänsä työn saamisesta sekä ruumiin hoitamiseen keskittyvien, nopeampien ja halvempien psykoterapioiden ja lääkehoitojen kasvava mahti ovat vähentäneet luottamusta Freudin menetelmään perustuvaan hoitoon.”
Sakari Lehtonen ei pidä Suomen tilannetta näin dramaattisena.
”Kyllä työelämän kireä tahti ja taloudellinen epävarmuus näkyvät myös meillä. Ihmisten on vaikea sitoutua terapiaan useana kertana viikossa” , hän sanoo.
Aiemmin Ranskassa amerikkalaiseksi ilmiöksi leimattu psyykelääkitys sopii hyvin nykyranskalaiseen taloudellisuutta ja tehokkuutta vaativaan henkeen, väittää Roudinesco. Taloudellisen tehokkuuden vaatimukset ovat hänen mukaansa tehneet psykoanalyysista entistä kaupallisemman instituution.
”Markkinatalous kohtelee potilaita kauppatavarana, ja vastaavasti potilaat käyttävät analyytikkoa kuin mitä tahansa lääkettä. Potilaat keskeyttävät psykoanalyysin ja tulevat takaisin, kun oireet taas ärtyvät”, Roudinesco suree.
Lehtosen mukaan sohvalta karkaavien potilaiden sijasta meillä on ylenmääräistä kysyntää psykoterapiahoitoihin.
”Itse näkisin, että meillä on enemmän halukkaita psykoterapiaan tulijoita kuin ihmisiä, jotka ovat haluttomia sitoutumaan terapiaan. Kelan myöntämä kahden vuoden terapiakorvaus on liian lyhyt ja esimerkiksi lapsipotilaille ei ole riittävästi terapeutteja.”
Roudinescon mukaan keskustelu psykoanalyyttisen hoidon eduista ja haitoista kääntyy usein rahaan, sillä lääkäreiden ja psykiatrien mielestä psykoanalyysi on liian kallis hoitomuoto verrattuna tehokkaisiin psyykelääkkeisiin.
Lapinlahden sairaalan psykiatrin, tutkija Hannu Naukkarisen mukaan tehokkaita tuloksia Suomessa on saatu yhdistämällä oikeanlainen lääkehoito psykoterapiaan.
”Tehokas yksilöllinen lääkehoito ja psykoterapia siihen yhdistettynä ovat hyviä tapoja hoitaa esimerkiksi masennusta.”
Sakari Lehtosen mukaan psykoanalyysin eliittihoidon maine ei liity hoitomuotoon sinällään.
”Psykoanalyysin maine kalliina hoitomuotona johtuu siitä, että psykoanalyytikot ovat yksityisiä ammatinharjoittajia. Toimiakseen psykoanalyysin ei tarvitse olla sinällään kallista. ”
Esimerkiksi yths harkitsee hoidontarpeen yksilöllisesti, mutta kuten nuorten ihmisten tapauksessa yleensäkin, enemmistölle tarjotaan keskusteluterapiaa.
”On virhe ajatella, että jompikumpi hoitomuoto olisi ehdoton totuus. On vaivoja, joihin terapia ei auta, ja on ongelmia, jotka eivät helpotu lääkkeillä”, yths:n johtava psykiatri Kari Pylkkänen sanoo.
Lehtosen mielestä psykoanalyyttisen hoidon korvausjärjestelmä on meillä ongelmallinen, ja siitä kärsivät rahattomat nuoret.
”Käytännössä Kelan korvaama aika on usein psykoanalyyttiselle hoidolle liian lyhyt. Potilaat joutuvat luopumaan hoidosta taloudellisista syistä, ja terapeutille on usein hyvin vaikeaa keskeyttää prosessi. Se on kuin jättäisi potilaan leikkauspöydälle makaamaan”, Lehtonen kuvaa.
Kansaneläkelaitos korvaa psykoanalyyttistä terapiaa kuntoutushoitona, joten sitä sovelletaan Suomessa etupäässä työikäisiin ja opiskeleviin ihmisiin.
Kovien tieteiden kannattajien taholta tullut kritiikki on ollut Elisabeth Roudinescon mukaan erityisen tuhoisaa psykoanalyysille. Kriitikoiden mukaan lääkkeiden vaikutukset voidaan todentaa, mutta psykoanalyysin kyvystä parantaa ei Roudinescon siteeraamien amerikkalaistutkimusten mukaan ole voitu tehdä yksiselitteisiä tilastollisia päätelmiä.
Eräs nykyaikaisen psykoanalyyttisen teoretisoinnin tunnetuimpia kriitikkoja on fyysikko Alan Sokal, joka yhdessä belgialaisen Jean Bricmontin kanssa julkaisemassaan kirjassa asetti ranskalaisen psykoanalyysin uudistajan filosofi Jacques Lacanin koomiseen valoon.
Sokalin kritiikin perustana on eräs Lacanin vuodelta 1966 peräisin oleva esitelmä Johns Hopkinsin yliopiston konferenssista. Sokalin kritiikin mukaan esitelmä oli suorastaan sekopäinen ja siinä esiintyi Lacanille tyypillistä tieteellisten termien väärinkäyttöä.
Roudinescon mukaan Sokalin ja Bricmontin kritiikki on kyseenalaista, sillä he ovat tarkoituksellisesti valinneet Lacanin tuotannosta heikon esitelmän, jota edes Lacanin oman koulukunnan edustajat eivät ota vakavasti.
Lehtosen mukaan meillä intensiiviset teoreettiset skismat eivät ole samalla tavalla esillä kuin Ranskassa.
”Psykoanalyysi on Ranskassa vaikuttanut aivan eri tavalla kuin meillä kulttuuri- ja yhteiskuntaelämään. Meillä psykoanalyytikot ovat olleet aina hyvin käytännönläheisesti suuntautuneita.”
Roudinesco toteaa, että psyykelääkkeiden yleistyttyä 50-luvulla syntyi uusi käsitys ihmisen mielestä. Käsityksen syntyyn vaikuttivat lisääntynyt neurologinen ja käyttäytymistieteellinen tietämys.
Roudinescon ”aivomytologiaksi” kutsuma virtaus pyrkii palauttamaan ihmisen tunteet kemiallisiksi ja biologisiksi prosesseiksi, ja hoitamaan psyykkisiä häiriöitä lääkkeillä.
Uusi tieteellinen käsitys ihmisen mielestä ruokki elokuvien ja kirjojen avustuksella käsitystä psykoanalyysista omituisena salatieteenä.
Lehtosen mukaan suuren yleisön mielikuvat sohvalla makaavista lapsuuden traumoista parrakkaalle miehelle juttelevista potilaista ovat kaukana suomalaisen psykoanalyyttisen terapian nykypäivästä.
”Esimerkiksi klassisen sohvan sijasta potilas voi istua ihan normaalisti nojatuolissa. Lapsuuden traumojen kaivelua ei harrasteta pakottamalla, vaan jokainen potilas kertoo tarinaansa omalla yksilöllisellä tavallaan. Terapeutin ja potilaan suhde on aina ainutkertainen.”
Roudinesco pohtii kirjassaan myös psykoanalyysia vastaan esitettyä argumenttia, jonka mukaan psykoanalyysi ei paranna, koska sen käyneet potilaat eivät raportoi parantuneensa.
”On totta, että psykoanalyysin käyneet ihmiset harvoin kertovat mistään ihmeparantumisista. Enemmänkin he puhuvat psyykkisestä kasvusta, joka on lisännyt kykyä ymmärtää sisäisiä ristiriitoja. Eikä lääkkeilläkään ketään ole mahdollista parantaa täysin. Onneksi”, Lehtonen kertoo.
Roudinesco muistuttaa, että ihmisen vihaa ja ahdistusta ei ole tervettä lääkitä pois. Näillä tunteilla on hänen käsityksensä mukaan myös yhteiskunnallinen tehtävä. Hän kyseenalaistaa kirjassaan psyykelääketeollisuuden markkinoimaa rikkeettömän tasapainoista ihmiskuvaa.
”Nykyaikainen demokraattinen yhteiskunta haluaa torjua kärsimyksen, kuoleman ja väkivallan todellisuuden näköpiiristään ja pyrkii sulauttamaan kaikki vastarinnat yhteen ja samaan järjestelmään,” hän pohtii.
Vaikka Roudinescon teos keskittyy Ranskan tilanteeseen ja on osittain kärjistävä, se nostaa esiin hyvin tärkeän ideologisen keskustelun ihmisen psyyken hoitotavoista.
”On selvä, että kaikesta huolimatta psykoterapia ja psyykelääkkeet ovat ideologisessa kilpailuasemassa. Ne vastaavat eri tavoin kysymykseen, mikä on ihminen ja miten häntä tulee auttaa,” Kari Pylkkänen sanoo.
Claes Andersson sanoo, että Roudinescon kirja on toivottu kyseenalaistus nykyiselle ohjattavalle ja konemaiselle ihmiskuvalle, joka mitätöi ihmisen ainutkertaisen minuuden.
”Psykoanalyysi osoittaa, että avain toisen ihmisen auttamiseen on tämän kuuleminen ja kuunteleminen,” Andersson summaa.
Myös Sakari Lehtonen pitää psykoanalyysista käytävää keskustelua arvokkaana asiana, ja muistuttaa että teoreettisesta kiistelystä huolimatta psykoanalyysin yksinkertaiset oivallukset, kuten potilaan kuunteleminen ja ymmärtävä suhtautuminen psyykkisiin oireisiin näkyvät meillä kaikilla psykiatrian alueilla.
”Hoitohenkilökunta keskustelee potilaiden kanssa ja on valmis kuuntelemaan heitä. Psykoanalyysin kestävä perintö on ajatus siitä, että potilasta voi kuunnella ja hänen ongelmiaan ymmärtää. Vuorovaikutusta toisen ihmisen kanssa ei mikään lääke voi korvata.”
Anna-Kaisa Pitkänen
Kuva: Jenny Eräsaari
