15. joulukuuta 2000
Teksti:

J. P. Roos esitteli 1980-luvulla suomalaisille sosiologian suuren nimen Pierre Bourdieun teorioita ranskalaisesta älymystöstä. Eräs Bourdieun johtoajatuksista on, että epäselvä ja töksähtelevä puhetapa on keino erottautua intellektuellia esittävästä pikkuporvarista.
    Vaikka epäselvä puhetapa ei ainakaan vuonna 1984 ollut Roosin mukaan yleinen strategia Suomessa, niin hänen hymyilevä suorasanaisuutensa on joka tapauksessa aina ollut poikkeus Bourdieun säännöstä.
    Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorin strategiat älymystön kentällä ovat korostaneet konkreettisuutta ja matalaa. Hyvä esimerkki tästä on tämänsyksyinen Roosin ja Tuomas Nevanlinnan välinen Freud-debatti Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä.
    Nevanlinna kirjoitti heideggerilaiseen sävyyn siitä, kuinka klassikot avaavat meille maailman ja kuinka niiden oikeellisuutta ei pidä arvioida kapeasti. Roos vastasi kylmästi arvostelemalla suomalaisten neuvoloiden ohjeita pikkulasten nukkumispaikoista.
    Vastakkain olivat siis kuvaannollisesti Lacan-piiri ja Helsingin Sanomain yleisönosasto, jonne Roos aktiivisesti kirjoittaa. Nevanlinnaa on myös vaikeampi kuvitella Helsingin kaupunginvaltuustoon, jossa Roos vaikutti vasemmistoliiton ensimmäisenä varavaltuutettuna kaudella 1996-2000.
    ”Varavaltuutetun asema on siinä mielessä ihanteellinen, että sen haltija saa kaiken informaation, mutta hänen ei ole pakko osallistua hirveästi”, Roos sanoo. ”Muodollinen demokratia voi olla ajankäytön kannalta aika raju harrastus.” Tämän vuoden kunnallisvaaleissa Roos putosi kolmanneksi varavaltuutetuksi, eikä hän todennäköisesti osallistu valtuuston kokouksiin kuluvalla kaudella.
    Roos ei ole ottanut vasemmistoliiton jäsenkirjaa: sitoutumattomuus on perua taistolaisajoilta, jotka saivat Roosin karttamaan liikaa sitoutumista. Hän on myös arvostellut vasemmistoliiton politiikkaa, kun puolue hyväksyi Emu- ja leikkauslinjat puoluejohtaja Claes Anderssonin kaudella.
    Vertailukohtana Suomessa tehdyille leikkauksille Roos käyttää Ruotsin politiikkaa: ”Ruotsissa pyrittiin välttämään kovinta leikkauslinjaa, siedettiin enemmän velkaantumista ja lähdettiin nopeammin leikkausten poistolinjalle. Meillä oltiin valmiimpia panemaan huonoimmassa asemassa olevia vielä reilusti huonompaan asemaan sillä perusteella, ettei ole varaa. Nyt siellä ei ole ruokajonoja ja meillä on.”

Sosiaalipolitiikkaan vaikuttamisesta haaveileville Roos suosittelee puoluetoiminnan ja ”poliittisen nippelihomman” sijasta räväköitä julkisia puheenvuoroja sekä toimintaa yhden asian liikkeissä.
    Roos itse on viime vuosina tuonut Suomeen englantilaisen Anthony Giddensin ajatuksia elämänpolitiikasta. Giddensiläinen elämänpolitiikka antaa Roosin mukaan uuden tavan jäsentää sosiaalipolitiikkaa, kun esimerkiksi pohditaan sosiaaliturvajärjestelmien vaikutusta ihmisten elämänhallintaan. Voidaan vaikka kysyä, millaisia vaihtoehtoja omasta elämänkulusta päättämiseen nykyinen opintotukisysteemi antaa.
    Giddens on puhunut toisten mahdollisuuksien (second chances) säilyttämisestä ihmisten elämässä. Ihmisillä pitäisi aina olla mahdollisuus aloittaa alusta, vaihtaa elämänuraa ja ryhtyä tekemään jotain muuta.
    ”Tätä ajatusta voidaan soveltaa kahdella tavalla”, Roos sanoo. ”Kevyemmässä ja liberalistisemmassa versiossa luodaan uusia vaihtoehtoja, jotka ovat oikeastaan aika illusiorisia. Esimerkiksi jos joku joutuu työttömäksi, niin hänelle järjestetään vähän harrastusluonteisia juttuja ja muuta.”
    ”Itseäni kiinnostaa raskaampi versio. Siinä yritetään välttää tilanteita, joissa ihmiset joutuisivat umpikujiin. Yhteiskunta panostaisi erityisesti tapauksiin, joissa tietyt ihmisryhmät tai yksittäiset henkilöt voisivat osoittaa, että he ovat vaihtoehdottomassa tilanteessa. Suomessa konkreettisin esimerkki ovat ylivelkaantuneet, jotka eivät pääse edes velkajärjestelyyn ja joiden velat säilyvät ikuisesti.”
    Roos muistuttaa, että Giddensin elämänpolitiikka-ajatuksia käytetään yleensä ensimmäisellä tavalla välineenä pohjoismaisen hyvinvointivaltion vastaisessa kritiikissä. Kritiikin mukaan Pohjoismaissa on luotu palvelujärjestelmiä, joissa ihmisillä on erittäin vähän valinnanvaraa.
    Giddens on Englannissa suuren vaalivoiton jälkeen valtaan nousseen Tony Blairin hallituksen ja Blairin suosiman ”kolmannen tien” pääideologi. Suomalainen vasemmisto ei ainakaan vielä ole hirveästi innostunut Giddensin teemoista. Esimerkiksi Erkki Tuomioja katsoi jokin aika sitten blairismilla olevan varsin vähän annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle.
    Roos uskoo kuitenkin, että Giddensin ajatuksia voidaan käyttää myös suomalaisen järjestelmän puolustamiseen. Hänen mukaansa ”pohjoismainen hyvinvointivaltio on tarjonnut perustan, jolta ihmiset ovat voineet tehdä oleellisia elämäänsä vaikuttavia valintoja”. Kun ihmiset tietävät, että tietty turvasysteemi pitää heidät poissa todella pahoista tilanteista, he voivat myös tehdä valintoja sekä miettiä, mitä he todella haluavat. Näin Giddensin ajatuksilla voi myös kritisoida kolmannen tien ideoita kevyemmästä sosiaalipolitiikasta.

Suomalaisen vasemmiston poliittiset vaatimukset hyvinvointivaltiosta ovat perinteisesti keskittyneet rahaan. On vaadittu lisää rahaa sosiaalietuuksiin ja parempia palveluja, mutta ei ole pohdittu kovin paljon etuuksien saajien subjektiivisia kokemuksia. Pitäisikö Blairista vasemmalle olevan vasemmiston alkaa puhua hyvinvointivaltion sisällöistä?
    ”Ilman muuta. Mutta sisältö ei saa olla, miten sen sanoisi, rahan vaihtoehto. Sitä että kunnon etuuksien tilalle tarjotaan huuhaa-vaihtoehtoja. Kun kuuntelee työttömyyskoulutukseen joutuneiden ihmisten juttuja, niin koulutus vaikuttaa aika tyhjäkäyttökamalta, pakkotoimelta, joka näyttää hyvältä. Näitä protesteja pitäisi kuunnella. Tietysti ihmiset myös valittavat, kun heidät pakotetaan tekemään jotain itsensä kannalta hyödyllistä.
    ”Kyllä second chances -politiikka voisi olla tässä kova sana: pitäisi olla niin paljon vaihtoehtoja ja hyviä resursseja, että jokaiselle löytyy jotakin. Se voisi myös tehdä riskinoton mahdolliseksi niin että epäonnistuessakin olisi kohtuullisen lähellä toinen mahdollisuus.”
    Vakavin kritiikki pohjoismaista sosiaalipolitiikkaa kohtaan voidaan Roosin mukaan esittää yhteisönäkökulmasta. Hyvinvointivaltio heikentää yhteisöllisyyttä, josta voisi muuten olla paljon iloa. Roos vertaa Suomea ja Venäjää: Venäjällä toimii verkostoja, joita Suomessa ei yksinkertaisesti tarvita ja joita ei siksi täällä ole.
    Suomalaiset sosiaalipolitiikan tutkijat ovat hyvin sitoutuneita hyvinvointivaltioprojektiin, Roos arvioi. Konsensus on aika vahva ja tutkijoiden mielipiteet ennustettavissa. ”Jos koetaan, että hyvinvointivaltio on uhattuna, niin rivit tiivistyvät”, hän sanoo ja kertoo itsekin palaavansa aina ruotuun, jos vaatimukset hyvinvointivaltion perusteiden muuttamisesta vahvistuvat. Samalla Roos vakuuttaa, että halua riittää myös järjestelmän vastaiseen kritiikkiin.
    Viimeinen kysymys koskee Roosin tekstejä suomalaisesta älymystöstä. Itse olen 25-vuotias vasemmistolainen kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoittaa Ylioppilaslehteen ja valmistuu piakkoin. Koska Te olette menestyvä vasemmistoälykkö, niin millaisia siirtoja minun kannattaisi tehdä, jotta minustakin tulisi menestyvä vasemmistoälykkö?
    ”Edellyttäen että kysymys on edes joltain osin vakavasti tarkoitettu, niin olennaista kai on, että haluaa vaikuttaa johonkin, puuttua epäkohtiin. Ja sitten kannattaa tehdä se melko reippaasti eikä ajatella seurauksia. Mutta toisaalta ei kannata tuhlata ruutia aivan pieniin asioihin, niin kuin olen itse tehnyt. Ja sitten voi haastaa vanhempien menestyvien vasemmistoälyköiden kanssa riitaa.”

Kyösti Niemelä
Kuva: Pasi Autio