01. joulukuuta 2000
Teksti:

Maailmassa ovat asiat sillä lailla päälaellaan, että toisille työttömyys on tuskallinen tragedia kun taas toisille toimettomuus on toteutumaton haave.
    Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat oikeat työttömät, joilta työn puuttuminen riistää mahdollisuudet itsensä toteuttamiseen myös runsaana vapaa-aikana ja joiden toimettomuus sen vuoksi on tuskallista kääntelehtimistä ja vääntelehtimistä.
    Työttömiltä puuttuu jotakin, jota ihmiset yleensä ensimmäisenä kysyvät toisiltaan, eräänlainen osoite, jonka avulla kaikki löytää paikkansa maailmassa. Ei ole sattuma, että käyntikorteissa ammatti on heti nimen alla, ennen ”oikeaa” osoitetta. Se, jolta puuttuu tuo nimen välttämätön selite, on koditon tai kastiton. Jopa pummin vapautta voi kadehtia, mutta työttömän toimettomuus on pelkkää tyhjyyttä.
    Jälkimmäiseen ryhmään taas kuuluvat ne, joilla on kaikkea paitsi vapaa-aikaa ja jotka kuollakseen kaipaavat toimettomuutta, mutta vain silloin, kun heille sopisi, ja heille ei yleensä sovi koskaan. He maksavat tuhat markkaa lentolipusta ollakseen Oulussa pari tuntia aikaisemmin, mutta Oulussakin heillä on sitten valtava kiire. He kiirehtivät ehtiäkseen nopeammin varhaiseläkkeelle ja sapattivapaalle, mutta sydänkohtaus ja verenpainetauti kiirehtivät nekin ja ehtivät usein ensin.
    Nämä ”menestyjät” ovat työn ja ihmisarvon välisen kohtalokkaan sidoksen uhreja aivan yhtälailla kuin työttömät. He ovat tohtoreita, osastonjohtajia ja joskus aika rikkaita, mutta harvoin viisaita, rentoja ja onnellisia.
    Kummallisinta on kuitenkin, että sekä onnettomat huippumenestyjät että onnettomat luuserit tuntevat ja usein hyväksyvätkin ajatuksen, jonka mukaan toimettomuus on siunattu olotila. Vai mistä muusta kertoo se, että suosituin suomalainen elokuvasankari on Uuno Turhapuro tai se, että känninen ihminen yhteiskuntaluokasta riippumatta haluaa yleensä hoilata alusta aina uudelleen joko rentun ruusun tai käyn ahon laitaa ilman paitaa.
    Missä siis mahtaa olla vika, kun ihmiset, joilla on jo onni, josta laulutkin kertovat, ahdistuvat yhteiskunnan alimmalla askelmalla, kun taas ne, joilla olisi varaa toteuttaa kaikki haaveet, epäonnistuvat yrittäessään toteuttaa tätä kaikkein yksinkertaisinta? Mikä estää ihmisiä olemasta tyytyväisiä toimettomassa tilassa, jota he toisaalta huokaillen kaipaavat?
    Syitä löytyy varmasti sekä asenteista että harjoitetusta politiikasta. Siksi muutokset kummallakin rintamalla ovat tarpeen.
    Ensiksikin siis: olisi korkea aika vapauttaa työttömät luuserin leimasta ja ottaa täystyöttömyys koko yhteiskunnan keskeiseksi poliittiseksi ja moraaliseksi tavoitteeksi.
    Tulisi pyrkiä järjestelmällisesti ja systemaattisesti lyhentämään työpäiviä, pidentämään lomia ja aikaistamaan eläkkeitä – mielellään tietysti palkoista tinkimättä. Elintason jatkuva nousu tekisi tämän aivan realistisesti mahdolliseksi, jos vain suostumme ottamaan sen osingot mieluummin vapaa-aikana kuin uusina palkankorotuksina.
    Mutta mikä tärkeämpää, samanaikaisesti ihmisten pitäisi muuttaa asenteitaan. Olenkin itse asiassa päättänyt aloittaa tämän historiallisen asennemuutoksen omasta itsestäni. Tästä lähtien ennen kuin kysyn uusilta ihmiseltä, mitä työtä he tekevät tai mitä koulua käyvät, katson aina ensin mieluummin, näkyykö heidän silmissään valoa, ja kysyn vasta sitten, jos ollenkaan.
    Jos joku taas joskus kysyy omaa ammattiani, vastaan hiljaa mrszhrmbrm.

Kirjoittaja on tutkijaopiskelija suomalais-ugrilaisella laitoksella.

janne.saarikivi@helsinki.fi