15. joulukuuta 2000
Teksti:

Suomen karhukanta on vahvistunut viime vuosina. Kun salojen kuningas hivuttautuu lähemmäksi ihmistä, se etsii ruokaa roskapöntöistä ja säikyttelee lenkkeilijöitä.
    Karhun aseman vahvistuessa suden laita on toisin: lajin säilyminen Suomessa on epävarmaa. Mutta sekä karhujen lisääntyminen että susien väheneminen tekee keskustelun suurpedoista ajankohtaiseksi.
    Kuinka paljon elintilaa annetaan karhuille? Saako susi jatkaa elämäänsä luonnonvaraisena lajina? Vai annetaanko suurpetojen hävitä, koska ne ovat haitallisia ja tuottamattomia – turhia ihmiselle? Jos päätämme hävittää pedot kokonaan, niin ainakin muutama näytekappale pitää varmaan jättää Korkeasaareen tarjoamaan turvallisia luontoelämyksiä.
    Jos päätämme suojella suurpetoja, Suomi on pedoille hyvä paikka elää. Täällä on riittävästi tilaa ja saaliseläimiä. Laumaeläimenä susi tarvitsee lisäksi lauman, sillä yksinäinen susi on kummajainen, joka käy nappaamassa koiran pihasta.
    Kanadalaisten laskelmien mukaan geneettisesti elinkykyisen susikannan minimikoko on 150 yksilöä, kymmenisen laumaa, ja se tarvitsee noin 20 000 neliökilometrin laajuisen sopivan elinympäristön.
    Suomen erämaa- ja suojelualueista koostuvalle verkostolle mahtuu eri tavoin laskettuna neljästä kuuteen tällaista aluetta. Eli maassamme olisi parhaimmillaan tilaa lähes tuhannelle sudelle ja vähemmän suurpiirteisestikin laskettuna yli viidellesadalle.
    Ihmisen kannalta tarkasteltuna asia on mutkikkaampi. Miten reagoimme, kun mielikuvien lempeä nallekarhu alkaa asustaa mökkinaapurinamme? Väistämättä syntyy myös yhteentörmäyksiä. Yksi ihminen menetti henkensä 1990-luvulla karhun kynsissä. Tällainen pudotus mielikuvista todellisuuteen taitaa olla liian raju. Niinpä ikiaikaiset pelot nostavat päätään.
    Kirjojen verenhimoiset pedot, ihmissudet ja tappajakarhut heräävät henkiin, ja median siivin ne lentävät meidän kaikkien mieliin. Kadonnutta turvallisuudentunnetta etsittäessä pedot muuttuvat uhaksi, joka täytyy hävittää.
    Hävitysvimma on kuitenkin perusteetonta. Susi tai karhu voi olla riski ihmiselle, mutta vakavan vahingon todennäköisyys on niin pieni, ettei se riitä syyksi hävittää petoja. Suomessa susi on tappanut ihmisen viimeksi 1800-luvulla.
    Ruotsissa on soviteltu yhteen hyvin tuloksin luonnon, ihmisen ja talouden näkökulmia. Viime vuosikymmenen alussa maassa oli kolme kurjaa sutta, mutta tehokas suojelu ja asennekasvatus ovat luoneet otolliset olosuhteet susikannan voimistumiselle, joka nyt on 80 yksilön vahvuinen ja voimistuu koko ajan.
    Lammastilat on aidattu sudenpitävästi valtion varoilla ja petovahingoista saa kunnon korvauksen. Susialueiden lammastilalliset suhtautuvat kaikkein suopeimmin suurpetoihin. Ruotsissa asennekasvatus näyttää onnistuneen, miksei meilläkin?
    Luonto on äänetön yhtiökumppani, joka on täysin ihmisen armoilla. Jos sen oikeudet hyväksytään, niin se tarvitsee puolestapuhujan tullakseen kuulluksi. Silloin luonnon ja ihmisen välinen suhde tasa-arvoistuisi – luonto saisi mahdollisuuden.
    Virallinen ja riittävän arvovaltainen sovitteleva taho olisi omiaan ratkaisemaan kiistoja. Se voisi toimia jonkin sortin tuomioistuimena, joka ottaisi huomioon niin ihmisen kuin sudenkin näkökulman. Se voisi tuomita myrtyneen lammasfarmarin aitaamaan tilansa, mutta myös häiriköksi yltyneen karhun pääsemään hengestään.

Laura Hiisivuori