15. joulukuuta 2000
Teksti:

Teatteri takomosta puhutaan, että siellä tehdään Suomen parasta teatteria ja että sen johtaja Kristian Smeds on nero. Taiteilijakuppiloiden kestopuheenaiheen takaa hahmottuu tuttu kuvio: teatteri on Suomessa kriisissä ja sen voi pelastaa vain yksi mies. Näkijälle on nyt kysyntää. Turkastakin on jo niin kauan.
    Kun teatteriväki on muovannut Smedsistä uutta Kristustaan, on Smeds on antanut muiden pitää juhlapuheet. Niiden sijaan, kuin kommentiksi, hän on dramatisoinut ja ohjannut Takomolle Kristus-aiheisen näytelmän Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus (1959). Sitä on kova kiusaus lukea suuresti Smedsin omaa henkilöhistoriaa vasten. Se ei kuitenkaan tekisi näytelmälle oikeutta, koska Jumala on kauneus on aidosti uskonnollinen, miltei pyhä esitys.
    Rintalan romaani kertoo liminkalaisesta taidemaalarista Vilho Lammesta (1898-1936) ja hänen tauluistaan. Smedsin dramatisointi käsittää kymmenen kohtausta tai ”näyttämöllistä maalausta”, joissa kaikki näyttelijät tulkitsevat vuorotellen päähenkilön tuntoja.
    Taiteilijan luomisvoima joutuu koetukselle ahdistavassa pohjanmaalaisessa kyläyhteisössä. Lisäksi on kamppailtava omia sisäisiä demoneita vastaan; vastattava kehityksestään ja ihmisyydestään kaikkein korkeimman voiman edessä. Kuitenkaan ihminen ei voi olla uhmaamatta Jumalaa.
    Kohtaukset ovat hyvin itsenäisiä, eikä niiden välillä ole suoraviivaista toiminnallista jatkumoa. Esityksen seuraaminen lieneekin ajoittain vaikeaa, ellei ole lukenut Rintalan romaania eikä tunne Vilho Lammen tuotantoa. Onneksi esityksessä on myös hyvin hauskoja osioita, kuten Rauno Ahosen hervoton karvalakkikohtaus Pariisi.
    Kärsimyksen ongelma kärjistyy Taisto Reimaluodon villissä kohtauksessa Omakuva tappajana. Ensin Reimaluoto hakkaa vesurilla umpipuista ratapölkkyä viisitoista minuuttia. Kun omakuva on valmis, se ei kelpaa kellekään ja päätyy taiteilijan selkään kuin ristin poikkipuu. Golgata odottaa.
    Kärsimyksen kokemus lienee välttämätöntä joillekin taiteilijoille, mutta se ei ole hyvän taiteen edellytys. Vaikka ratapölkkyepisodi olikin ensi-iltaesityksen vaikuttavimpia kohtia, oli se myös ilman muuta raivostuttavin. Kamala miehinen klisee koko kärsimys, ja näyttelemässä vielä kuolaava Reimaluoto, Suomen turkkalaisin näyttelijä.
    Takomolla on kuitenkin hyvät näyttelijät. Itseäni miellytti erityisesti, että naisille oli annettu yhtä vaativia tehtäviä kuin miehillekin – taiteilija kuin taiteilija, taulu kuin taulu. Vaikutuksen teki esimerkiksi Tarja Heinulan erinomaisen hyytävä kohtaus Mestaaja.
    Lavastuksen ainoa pysyvä elementti on valtava puulevy, tyhjä taulu, joka on nostettu pystyyn näyttämön takaosaan. Rekvisiittaa käytetään äärimmäisen taitavasti. Kolmesta tulitikkuaskista rakentuu pohjalainen maisema ja pyövelin pallilta putoilee kaalinpäitä; vaikuttavaan viikatekohtaukseen riittää pölisevä köydenpätkä.
    Rekvisiitalle käy tosin yleensä köpelösti. Monissa kohtauksissa taidetta tehdään rikkomalla jotakin. Näyttävää ja pohdituttavaa – täytyykö jonkin aina ensin särkyä?
    Teatteri Takomo on kulkenut vaikeuksien kautta voittoon, sillä Jumala on kauneus on hieno teatteriesitys. Se yhdistää kaksi taidemuotoa tavalla, joka on uskollinen molemmille. Teemojen tasolla Jumala on kauneus puhuu kunnioituksesta. Eläkööt ihmiset – Kristukset ja muut – niin kuin itse parhaaksi katsovat.

Jumala on kauneus Lume-keskuksessa 2.3.2001 saakka

Anne Moilanen
Kuva: Miska Reimaluoto