”Suomalaista kriminaalipolitiikkaa ja oikeuspolitiikkaa on hallinnut lähes 30 vuoden ajan pieni ryhmä, joka on itse asiassa alistanut muun päätöksenteon ja keskustelun oman mielipiteensä alle”, totesi hiljattain entinen sisäministeri Kari Häkämies (kok).
Oikeushistorian professori Jukka Kekkonen on samoilla linjoilla. Kekkosen mukaan Suomen kriminaalipoliittista keskustelua on dominoinut suppea piiri, jonka jäsenet työskentelevät lähinnä oikeusministeriön lainvalmisteluosastolla ja rikosoikeuden professoreina yliopistoissa.
Kekkonen arvostelee tätä mainstream-koulukunnaksi kutsumaansa joukkoa kahdesta syystä. Ensiksi se on pitkälti monopolisoinut kriminaalipoliittisen keskustelun.
Toiseksi se ei ole huomioinut riittävästi yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. ”Kärjistäen sanottuna on ajateltu, että rikokset eivät lisäänny. Vain oikeistolaiset, poliisit ja muut pahat ihmiset puhuvat rikollisuuden lisääntymisestä. Suomen rikollisuustilanne on kuitenkin aivan toisenlainen kuin 1960-luvulla.”
Kekkosen kritisoiman mainstream-koulukunnan syntyä edelsi pitkä kovan kriminaalipolitiikan kausi. Suomessa sovellettiin rikoslakia ankarasti aina 1970-luvulle asti, ja vankikopit täyttyivät pikkurikollisista, jotka nykyään selviävät sakoilla, ehdollisella tai yhdyskuntapalvelulla.
Sotienjälkeisessä Suomessa vankilatuomioita jaettiin nykymittapuulla pienistä rikoksista. Esimerkiksi vuoteen 1969 asti juopumuspidätystä seurasi linnareissu, jos pidätetty ei pystynyt maksamaan saamiaan sakkoja.
Rangaistukset olivat kovia. Tänä syksynä julkisuuteen nousseet Euran Daltonit olisivat professori Kekkosen arvion mukaan saaneet rikossarjastaan 60-luvulla monen vuoden ehdottoman tuomion.
Ankarat rangaistukset pitivät puolestaan vankiluvut suurina. Suomessa oli 1960-luvun puolivälissä yli 7 000 vankia, mikä oli asukasta kohti laskettuna eniten koko Länsi-Euroopassa.
”Silloin havaittiin, että olemme kummajainen kansainvälisessä vertailussa”, sanoo Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtaja Tapio Lappi-Seppälä.
Kriminaalipolitiikkaa alettiin tietoisesti liberalisoida. Ensin höltyi tuomioistuinten rangaistuskäytäntö, ja pian uuden arvomaailman omaksuivat eduskunnan lainsäätäjät. Käännekohta oli vuosi 1972, jolloin aloitettiin rikoslain uudistaminen ja julkaistiin Kriminaalihuoltokomitean mietintö.
”Se oli hyvin perustavaa laatua. Siinä pyrittiin erottamaan rangaistus ja tuomitulle annettava tuki toisistaan”, muistelee komiteaan kuulunut Kriminaalihuoltoyhdistyksen toiminnanjohtaja Harri Montonen.
Komitea suositteli ehdottomien vapausrangaistusten määrän vähentämistä ja voimavarojen kohdentamista sosiaalipalveluihin, mikä tapahtuikin. Sakkovangit, varkaat ja rattijuopot siirrettiin siviiliin. Vapautuneita vankeja alettiin tukea entistä voimakkaammin yrityksissä pysyä kaidalla polulla.
Samalla ehdonalaisjärjestelmää lievennettiin ja lopulta luotiin vaihtoehtoisia rangaistusmuotoja. Tulokset näkyivät: Suomen vankiluku alkoi pienentyä.
Uusi liberaali kriminaalipolitiikka henkilöityi 70-luvulla ennen kaikkea K.J. Långiin, Inkeri Anttilaan ja Patrik Törnuddiin, jotka kaikki olivat keskeisiä kriminaalipolitiikan vaikuttajia. Juuri heidän oppiensa seuraajia Kekkonen kutsuu mainstream-koulukunnaksi.
Mainstream-koulukunnan ympärille on rakentunut suomalainen menestystarina pienenevistä vankiluvuista. Professori Kekkosen mukaan tästä menestystarinasta on nyt tullut ideologia, jota juuri kukaan ei kyseenalaista.
Tähän ideologiaan liittyy mainstream-koulukunnan tapa ylikorostaa omaa rooliaan kriminaalipolitiikan toteuttamisessa, mitä Kekkonen arvostelee.
Kekkonen itse pitää suuria rakennetekijöitä merkittävämpänä syynä rangaistuskäytännön lieventymiselle kuin 70-luvulla tietoisesti aloitettua lainviilausta. Hänen tulkinnassaan Suomen poikkeuksellisen tiukka rangaistuskäytäntö juontaa juurensa vuoden 1918 sisällissodasta.
Sisällisodan laittomuuden kausi synnytti Suomessa vastareaktiona muita Pohjoismaita ankaramman kontrollipolitiikan. Suomi kuului tältä osin itäblokkiin, Kekkonen arvioi.
”Oikeastaan vasta 1980-90-luvuilla tultiin tilanteeseen, joka vastaa yleistä oikeustajua. Nakkivarasta ei enää panna linnaan.”
Kekkonen näkee kriminaalipolitiikan osaksi kontrollipolitiikkaa, jonka olennaisena tehtävänä on yhteiskunnallisten valtarakenteiden puolustaminen.
Jos suomalainen yhteiskunta on muuttunut 60-luvun ajoista, ja huumausaine- ja väkivaltarikollisuudesta on tullut pysyvä yhteiskunnallinen uhka, rangaistusten koventaminen ei saa olla poissuljettu vaihtoehto, Kekkonen sanoo. ”Esimerkiksi raiskaustapauksissa käytäntö on luvattoman lievää. Myös talousrikollisuuteen pitäisi puuttua nykyistä voimakkaammin keinoin.”
Kekkosen näkemykset eivät saa kaikilta varauksetonta hyväksyntää. ”On kummallista väittää, ettei rikoslain uudistuksessa olisi otettu huomioon yhteiskunnan muuttumista”, sanoo professori Pekka Koskinen, joka on Kekkosen seinänaapuri Helsingin yliopistossa.
”Kun rikoslain kokonaisuudistus alkoi vuonna 1972, lähtökohtana oli nimenomaan rangaistavuuden kokonaisvaltainen uudelleenarviointi. Eli mistä rangaistaan ja miten rangaistaan.”
Koskinen on pääosin tyytyväinen uudistettuun rikoslakiin. Talousrikosten osalta se on suurimmaksi osaksi kunnossa. Ongelmia on lähinnä tutkinnassa ja käytännön mekanismeissa.
”Törkeissä seksuaalirikoksissa ja pahoinpitelyissä on yksittäistapauksia, joissa on varaa käyttää rangaistusasteikkoa hiukan ankarammin. Mutta joidenkin ihmisten esittämä rangaistusten kaksinkertaistaminen ei ole perusteltua.”
Suomessa vankiluvut ovat pienentyneet viime vuosiin asti. Tällä hetkellä vankeja on noin 2 700, joka on puolet vähemmän kuin 70-luvulla. Samaan aikaan ilmitullut rikollisuus on lisääntynyt.
Kriminologit ovat yrittäneet selittää ilmiötä monin eri tavoin. Syitä on etsitty niin ikäluokkien koosta kuin sosialisaatioteorioista. Iltapäivälehtien yleisönosastoista on luettavissa yksinkertaisempi selitys: lievät rangaistukset houkuttelevat maahan rikollisjengejä ja huumeiden salakuljettajia.
”Huumerikollisuus on nopeimmin voimistuva rikollisuuden ala, mutta on oltava tarkkana, miten sen annetaan vaikuttaa rangaistuskäytäntöön. Törkeistä huumausainerikoksista saa Suomessa 10-12 vuotta vankeutta. Jos tällainen kakku ei vaikuta rikoksentekijöihin, niin millainen vaikuttaa?” Tapio Lappi-Seppälä kysyy.
Keskeisempää huumerikollisuuden torjunnassa on Lappi-Seppälän mukaan kiinnijäämisriskin lisääminen ja kansainvälinen poliisiyhteistyö. Tällä hetkellä se on tiiviimpää kuin koskaan.
”Syntyy helposti sellainen kuva, että huumerikollisuuden kitkemiseksi ei tehdä mitään, odotetaan vain, että milloin niitä rangaistuksia saataisiin nostettua. Todellisuudessa koko ajan tapahtuu niin maan perhanasti.”
Huumerikoksista tuomioistuimet langettavat usein asteikon sallimia maksimirangaistuksia, mikä on harvinaista. ”Huumerikoksissa on varmasti annettu esimerkkituomioita. Meillä on ollut aika kova linja. Itse myös kannatan sitä törkeissä huumerikoksissa. Huumeiden käyttö on asia erikseen”, Jukka Kekkonen toteaa.
Tulevaisuudessa rangaistuskäytäntö muuttuu ja vankiluvut suurenevat. Tästä kaikki ovat yhtä mieltä.
”Osaksi on tultu perille – saavutettu tuolloin [1960-luvulla] asetettuja tavoitteita. Osaksi yhteiskunnan kontrollipolitiikan ja laillisen menon suojakeinot eivät ole osoittautuneet riittävän tehokkaiksi”, summasi oikeusministeri Johannes Koskinen (sd) viime keväänä pitämässään puheessa.
Nyt pohditaan sitä, kuinka suomalaista kriminaalipolitiikka lähdetään kehittämään. Jukka Kekkonen kaipaa demokratian nimissä laajaa kriittistä keskustelua, johon osallistuisivat asiantuntijoiden lisäksi myös maallikot ja poliitikot. Keskustelua ei saa jättää asiantuntijoille, joilla on keskustelussa omat intressinsä, Kekkonen sanoo.
Professori Pekka Koskinen suhtautuu tällaiseen keskusteluun periaatteessa myönteisesti, mutta näkee siinä myös vaaroja. ”Kokemukset kriminaalipoliittisten kysymysten nousemisesta päivänpolitiikan keskiöön eivät ole rohkaisevia. Kukaan ei käy vaalikampanjaa liberaalin kriminaalipolitiikan tunnuksin”, hän sanoo.
Myös Euroopan unioni tuo kriminaalipoliittiseen keskusteluun oman jännitteensä. ”Jos kriminaalipolitiikasta päätetään eu:ssa riittävän korkealla poliittisella tasolla, on riski, että tarjotaan kovin yksinkertaisia ratkaisuja mutkikkaisiin ongelmiin. Kauhuskenaariona on yhdysvaltalainen kriminaalipolitiikan tekemisen tapa, jossa ohjelmat täytyy tiivistää kahteen tai kolmeen sanaan”, Tapio Lappi-Seppälä sanoo.
Rikollisuutta pitää vähentää kovilla rangaistuksilla. Tätä mieltä oli 78 prosenttia viime keväänä Suomen Gallupin kyselyyn vastanneista suomalaisista.
Tutkijat arvostelevat tämänkaltaisia yksinkertaisia oikeustajututkimuksia. Mikäli rangaistukset perustuisivat gallupeihin, nykyisistä vankiloista loppuisivat nopeasti sängyt ja Keravan kunta olisi yhtä suurta nuorisovankilaa.
”Jos ihmisillä ei ole tietoa rikoksen yksityiskohdista, ne täytetään niillä mielikuvilla, joita saadaan median luomasta rikollisuuskuvasta. Niissähän rikollisuus on tuntemattoman pahantekijän uhkaavaa ja selittämätöntä väkivaltaa”, Lappi-Seppälä analysoi.
Etäältä on helpompi olla ankara. On helppoa tuomita rattijuopumus ilmiönä ja vaatia ankaraa rangaistusta pahantekijälle. Tilanne näyttää kovin erilaiselta, jos syytetyn penkillä istuu krapulassa rattiin istunut naapurin perheenisä.
Vankilalla on perinteisesti ollut kaksitahoinen funktio. Se on sekä tulevia rikoksia ehkäisevä pelote että kahle, joka estää jo tuomittuja rikollisia toistamasta tekojaan.
”Vankila on rajallinen väline rikollisuuden määrään vaikuttamisessa. Se on kuitenkin eri asia kuin sanoa, että vankilalla ei ole merkitystä. Totta hitossa sillä on merkitystä! Kysymys on siitä, kuinka suuri se merkitys on”, Lappi-Seppälä sanoo. ”Asiasta on tehty monia tutkimuksia. Britannian sisäministeriön selvityksen mukaan vankiluvun puolittaminen lisäisi rikollisuutta vain 1-2 prosentilla.”
Suomessa ja muissa Pohjoismaissa rikollisuus on lisääntynyt täsmälleen yhtä paljon, vaikka vankiluvut ovat muissa Pohjoismaissa pysyneet muuttumattomina puolen vuosisadan ajan. Erot vankilan käytössä eivät ole näkyneet eroina eri Pohjoismaiden rikostilastoissa.
Asiantuntijat ovatkin sitä mieltä, että rikollisuutta ei torjuta kovilla rangaistuksilla. On keksittävä muita keinoja.
”Jos haluamme torjua omaisuusrikoksia, vaikkapa autovarkauksia, meillä on siihen mahdollisuudet lukuisin rikostilannetta säätelevin keinoin. Jos autoteollisuus olisi innostunut tästä asiasta, niin varastamiskelvoton auto olisi rakennettu ajat sitten”, Lappi-Seppälä sanoo.
Myös Jukka Kekkonen on sitä mieltä, että rangaistusten koventaminen on äärimmäisen huono yleiskeino rikollisuuden torjunnassa.
”Valikoiden käytettynä sitä voi harkita. Tulisi kuitenkin ennemminkin pyrkiä vaikuttamaan ongelmien syihin yhteiskuntapoliittisin keinoin, esimerkiksi ehkäisemällä syrjäytymistä ja varallisuuserojen kohtuutonta kasvua.”
Aukeaman kuvat on otettu Uudenmaan lääninvankilassa Jokelassa 7.11.2000.
Ilkka Karisto
Kuva: Ville Palonen
