16. marraskuuta 2000
Teksti:

Kymmenen viime vuoden aikana taloustieteestä on tullut se ala. Taloustutkijat saavat paljon julkisuutta asiantuntijoina, jotka jakavat tietoa ja joiden vallan vahvistumista valitellaan.
    Jos valtaa on todella siirtynyt taloustieteelle, niin eräs näkyvimpiä uusia vallankäyttäjiä on Palkansaajien tutkimuslaitoksen (pt) johtaja Jukka Pekkarinen. Pekkarisen mielestä taloustieteen merkitystä on voimistanut yhteiskunnan oma muutos.
    ”Luulen, että kansainvälistyminen ja sen mukanaan tuomat riippuvuudet ja vaatimukset nostivat taloudelliset kysymykset esiin”, Pekkarinen sanoo ja arvioi, että varsinkin 1970-luvulta lähtien lisääntynyt taloudellinen epävakaus on myös korostanut talouden merkitystä.
    Aikaisemmin keskustelun painopiste oli muualla. Kun Pekkarinen tapaili koulupoikana politiikan aakkosia sanomalehdistä 1960-luvulla, sosiologia oli se tieteenala.
    ”Iso kysymys oli kommunistien integroiminen yhteiskuntaan ja Kekkosen vaikeudet kansan eheyttämisessä”, Pekkarinen muistelee. Koska talous kasvoi voimakkaasti, kokonaistaloudellisia ongelmia huomioitiin vähemmän.
    Nykyisin on vaikea kuvitella, että ketään sosiologia kuunneltaisiin yhtä tarkasti kuin Pekkarisen kaltaisia huippuekonomisteja. Eräs syy tähän saattaa olla myös se, että Pekkarisen ja Pekka Sutelan kirjoittama johdatus kansantaloustieteeseen on ollut monen alle nelikymppisen suomalaispoliitikon ensi kosketus oppialaan.

Pekkarisen johtama pt, entiseltä nimeltään Työväen taloudellinen tutkimuslaitos, tutkii erityisesti työmarkkinoita, sosiaalipolitiikkaa ja julkista alaa. Osa laitoksen rahoituksesta tulee ammattiyhdistysliikkeeltä, mutta se toimii täysin itsenäisesti, Pekkarinen painottaa.
    Tilapäisiä asiantuntijatehtäviä lukuun ottamatta Pekkarisella ei ole ollut virallista asemaa talouspolitiikassa. Kuuluisin tehtävä oli jäsenyys Martti Ahtisaaren syksyllä 1994 asettamassa työllisyystyöryhmässä. Nyt Pekkarinen on tutkimuslaitoksestaan virkavapaalla ja tekee sisäministeriölle selvitystä kuntien ja valtion taloudellisista suhteista.
     Pari vuotta sitten Helsingin Sanomat kutsui Pekkarista ”Lipposen talouspoliittiseksi takapiruksi”. Kun demarit keväällä 1998 lobbasivat Pekkarista Suomen Pankin pääjohtajaksi ja sitten johtokuntaan, monet kommentoijat karsastivat Pekkarisen vahvaa demarikytköstä. Tällä hetkellä Pekkarisen ainut institutionaalinen asema on puolueen talouspoliittisen työryhmän jäsenyys.

Taloustieteen suuret linjat vaikuttavat Pekkarisen mielestä politiikkaan. Hän viittaa 1980-luvulla talouspoliittisessa ajattelussa tapahtuneeseen monetaristiseen vallankumoukseen. Vallinneesta valtiokeskeisestä keynesiläisestä teoriasta siirryttiin malliin, jossa markkinat ottivat vastuun suhdanteiden tasaamisesta.
    Vallankumouksen yhteydessä syntyi uusia ajatuksia, jotka siirtyivät taloustieteestä vähitellen politiikkaan, Pekkarinen arvioi. ”Ja sitten kun lähdettiin 1980-90-luvulla rakentamaan uutta synteesiä monetaristisen vallankumouksen ja keynesiläisten lähtökohtien välille, tutkijat käyttivät paljon hedelmällisiä puheenvuoroja.”
    Toimiessaan politiikassa Pekkarinen on huomannut, että taloustieteeseen kohdistuu vääriä odotuksia: poliitikot tekevät virheellisesti eron näennäisesti objektiivisen tieteellisen tiedon ja oman kompromissien täyteisen työnsä välillä.
     ”He ikään kuin toimivat arkimaailman mutaisessa suossa, kun asiantuntijoiden tausta on puhdas ja kliininen.”
    Yhteiskuntatieteissä asiantuntijoilla on aina omat näkökulmansa ja arvonsa, jotka pitäisi tuoda rehellisesti julki, Pekkarinen sanoo ja arvostelee taloustieteen ja talouspolitiikan suhdetta ulkokohtaisuudesta.
    ”Ekonomistit ovat Suomessa olleet vähän ylipapin roolissa. Jo tehdyille toimenpiteille on annettu tieteen hyväksyntä. Tutkimusta ei ole hyödynnetty riittävästi päätöksiä valmisteltaessa tai niiden seurauksia arvioitaessa. Esimerkiksi sosiaaliturvan uudistamisen motiivina on ollut halu edistää työllistymistä. Onko tavoite toteutunut?”
    Myös taloustoimittajat uskovat Pekkarisen mukaan liikaa taloustieteen objektiivisuuteen. He pitävät itseään jonkinlaisina puolueettomina raportoijina, vaikkei näin saisi olla, Pekkarinen varoittaa. Hyvällä journalistilla on tietoisesti selkeä näkökulma. ”Arvostettujen talouslehtien, kuten Financial Timesin, tähtitoimittajat edustavat jonkinlaista näkemystä ja linjaa, kun he osallistuvat talouspoliittiseen keskusteluun.”

Kun pekkarinen vuonna 1976 valmisteli väitöskirjaansa keynesiläisyydestä, Suomi ajautui lamaan. Hallitus toimi keynesiläisten oppien vastaisesti ja kiristi finanssipolitiikkaa. Pekkarista ihmetytti, miksei kukaan kyseenalaistanut tätä.
    Niinpä hän kirjoitti yhdessä Sixten Korkmanin kanssa aiheesta, mutta artikkeli ei tahtonut kelvata lehdille, ja siitä keskusteltiin hyvin vähän. ”Koin talouspolitiikasta vaikenemisen ja ulkopuolisen kommentoinnin vaikeuden voimakkaasti. Tunne on säilynyt siitä lähtien.”
    Vaikenemisen edessä Pekkarinen päätti ryhtyä herättelemään talouspoliittista keskustelua. Hän oli 1970-luvulla ideoimassa taloustieteen päiviä, joilla päättäjät ja tutkijat voivat tavata toisiaan, ja 1990-luvun puolivälissä hän ehdotti talouspoliittisen asiantuntijapaneelin perustamista.
     Alkuperäisessä ideassa ekonimistikunta organisoisi keskuudestaan työryhmän, joka esittäisi julkisesti talouspoliittisia kysymyksiä ja ehdotuksia. Valtiovarainministeriö on organisoinutkin eräänlaisen paneelin, Pekkarinen kertoo, mutta sitä johtaa vm:n virkamies, joka ilmeisesti laatii työryhmän agendan.

Jos varotaan näennäisen objektiivisuuden harhaa eikä eristetä taloustiedettä laajemmista yhteiskunnallisista kysymyksistä, Pekkarinen on oppialansa järkkymätön puolustaja. Taloustieteen tutkimusasenne on konservatiivinen, minkä vuoksi se on pystynyt aina reagoimaan ulkoiseen ympäristöön
    ”1800-luvulta asti on jauhettu samaa: pitääkö talouden antaa järjestää itse itsensä vai pitääkö ulkopuolisten tulla väliin? Tämä peruskysymysten toistuminen on antanut meille sanottavaa”, Pekkarinen pohtii.
    ”Muissa tieteissä on ollut enemmän muoti-ilmiöitä ja pyrkimystä sisäpiirin keskusteluun. Joskus tuntuu, että sosiologit ovat olleet enemmän kiinnostuneita sosiologeista ja omista kavereistaan kuin ympäröivästä yhteiskunnasta.”
    Pekkarinen muistuttaa myös suomalaisen talouskeskustelun liikkuvan oman alueensa sisällä. Suomessa on yleensä keskusteltu pelkästään valtion talouspolitiikan luonteesta eikä esimerkiksi taloudellisesta liberalismista eli valtion talouspoliittisen aseman heikentämisestä. Suomessa sekä oikeisto että vasemmisto haluavat säädellä taloutta, vaikkakin eri tavoin.

Vaikuttamisesta ja vallankäytöstä kiinnostuneita tutkijoita Pekkarinen haluaa muistuttaa siitä, että akateemisuuden käyttöarvo politiikassa on rajallinen. Koska suomalainen tutkimus on satunnaista ja heikkoa, sillä voi perustella millaisia päätöksiä tahansa, Pekkarinen kärjistää.
    Nuorilla tutkijoilla voi hänen mukaansa olla epärealistisia tavoitteita, kun he pyrkivät muuttamaan kerralla kaiken. Politiikassa päätöksiä tehdään kuitenkin vähän kerrallaan omia sääntöjä noudattaen.
    ”Ulkopuoliselle asiantuntemukselle avautuva ikkuna ei ole jatkuvasti auki, vaan tulee myös tilanteita, joissa ihmisten käsityksiä ei pysty tutkimuksella muuttamaan. On vähän kuin pelaisi onnenpyörää: pyörän pysähtymiskohta ratkaisee, tarvitaanko tietoa vai ei. Ikkuna on siis joskus auki ja joskus kiinni. Minulle se on viime aikoina ollut joitakin kertoja auki.”

Kyösti Niemelä
Kuva: Tiina Palomäki