03. marraskuuta 2000
Teksti:

Jos saisin muuttaa maailmassa vain yhden asian, epäilemättä muuttaisin maailman uutistoimistojen käsityksen siitä, mikä oikein on tärkeää.
    Tärkeimmät uutisaiheet näyttävät ajankohdasta riippumatta olevan aina samoja: valtionpäämiehet tapasivat, junat törmäsivät, Lipponen puhui, Aho tivasi. Jos tapahtuu jotain niin mitätöntä, että prinsessa kuolee tai presidentiltä otetaan suihin, siitä riittää uutisoitavaa koko vuodeksi. Sen verran poikkeavaa se on verrattuna ikuisesti taivaalta putoaviin lentokoneisiin, jotka seuraavat toisiaan kuin sateet.
    Kuvitelkaapa, että ette koskaan olisi kuulleet yhtään uutista. Mitkä uutisoiduista asioista voisimme havaita päivittäisessä elämässämme, joka sisältää aamumuroja aamuisin, työtä ja opiskelua päivisin, paahtoleivän voitelua iltaisin ja kauniita unia öisin?
    Sellaiset uutiset olisivat varmasti harvassa. Mistä esimerkiksi voisimme tietää, milloin Lipponen on pääministeri ja Aho oppositiojohtaja ja milloin päinvastoin, ellei tätä tuiki tärkeää totuutta kaiutettasi korviin ja väläyteltäisi verkkokalvolle kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa?
    Emme mistään, tietenkään, ellei joku spesialisti sitten osaisi päätellä sitä verolipuissa ja sakkolapuissa tapahtuvista hiuksenhienoista muutoksista, jotka heijastelevat lainsäädäntöön vaikuttavia poliittisia ”ideologioita”. Vielä vähemmän tietäisimme, että jossain vieraalla maalla on pudonnut lentokone, uponnut autolautta tai tapahtunut vallankumous.
    Totuus on, ettemme tarvitse uutisia mihinkään. Sen huomaa viimeistään kesällä, kun lorvii mökillä kuukauden päivät tietämättä mitään maailman menosta. Silloin huomaa, että niin sanottu maailman meno on kuin pilvien muodostelmat taivaalla tai vesimittareiden kuviot lammikossa. Se on tapahtumien kuviokelluntaa: erkaantumista ja kasaantumista vailla isompaa mieltä, vaikkakin kyllä kaunista kaukaa katseltuna.
    Kuitenkin iltauutisissa ja aamulehdissä kerrotaan myös tärkeitä asioita. Niiden paikka on älyttömyyden sisällä, eduskunnan näennäistapahtumien jälkeen, ennen sääennustetta ja urheilu-uutisia. Ne ovat niin sanottuja tiedeuutisia – siis pikku-uutisia – jotka voivat kuulua esimerkiksi näin: otsoniaukko on luultua suurempi, ilmastonmuutos etenee oletettua nopeammin, eliölajeista puolet on uhanalaisia, 40 000 kuolee Euroopassa ilmansaasteisiin vuodessa.
    Niin. 40 000 kuolee. Mutta se ei juuri ole uutinen. Uutinen on se, että karhu tappaa yhden ihmisen.
    Kun tavalliset uutiset ovat päivän tapahtumia, niin ympäristöuutiset ovat vuosimiljardin tapahtumia. Ne ovat tärkeämpiä kuin kaikki ihmistoiminta yhteensä.
    Vuosittain uutisoidaan tuhansia tunteja jostakin budjetista, jonka vaikutukset ulottuvat vuoden päähän. Sitten budjettia seuraa taas uusi budjetti. Kuinka paljon tulisikaan uutisoida otsoniaukosta ja hiilidioksidista, jotta päästäisin lähelläkään todellista tärkeysjärjestystä?
     Epäilemättä niin paljon, että siinä ei olisi enää mitään tolkkua. Näiden uutisten tulisi välkkyä jättiläiskokoisilla valkokankailla myös syrjäkylillä ja veden alla. Niitä tulisi kaiuttaa megafonista myös Kessin erämaassa.
    Ympäristöuutiset ovat nykyajan ainoita todella merkittäviä uutisia, joiden tulisi aloittaa jokainen uutislähetys yhtä varmasti kuin säätiedotus ja urheilu sen lopettavat. Se, joka hautaa ne uutispuuron sisään, tekee aikamoisen rikoksen tulevia sukupolvia vastaan.

Kirjoittaja on tutkijaopiskelija suomalais-ugrilaisella laitoksella.

janne.saarikivi@helsinki.fi