03. marraskuuta 2000
Teksti:

Pienenä minä olin isän kanssa paljon.
    Isä osasi rakentaa puusta mitä vain. Yhtenä kesänä se rakensi minulle polkupyöränkin puusta.
    Kun minä muistelen isää, niin minä näen sen aina siniharmaat haalarit päällä höyläämässä jotain verstaassa. Siellä se olikin melkein aina. Minusta oli jännittävää istua tuolilla verstaan nurkassa ja katsella, kun puunkappaleet muuttuivat isän käsissä kynttilänjaloiksi, kulhoiksi, pöydiksi, tuoleiksi ja vaikka miksi.
    Lapsena minä näin isän ilman haalareita vain aamulla ja illalla juuri ennen nukkumaan menoa. Isällä oli kahdet haalarit. Toisia se käytti koko ajan ja toisia se piti varalla makuuhuoneen komerossa. Mutta niihin varahaalareihin isä ei koskenut ikinä. Ne oli viikattu siististi hyllylle ja peitetty ruskean käärepaperin alle. Käyttöhaalarit olivatkin sitten niin kuluneet, että niistä näkyi läpi joka kohdasta. Jos niihin tuli reikä, niin isä paikkasi sen huolellisesti itse. Äiti ei saanut koskea haalareihin ollenkaan.
    Meillä kävi muita ihmisiä vain harvoin. Mutta ei se ollut niin pelkästään siksi, että me asuimme syrjässä muista ihmisistä. Isä oli riidoissa kaikkien kanssa.
    Riitojen syyt olivat aina aivan mitättömiä. Kuitenkin silloin lapsena kiistat tuntuivat minusta isän selittäminä valtavilta ja aivan aiheellisilta. Iltaisin isä puhuikin enimmäkseen vain kaikista vääryyksistä, joita hän oli saanut kokea.
    Isällä oli aina vireillä oikeusjuttu jokaista naapuria vastaan. Oikeutta isä kävi tonttien rajoista, yhteisistä teistä ja vapaana juoksevista koirista. Naapureita välteltiin kaikin keinoin, ja jos joskus satuttiin vastakkain, niin sitten nyökättiin nopeasti ja jatkettiin matkaa. Kun minä olin aivan pieni, äiti saattoi jäädä tuttujen kanssa juttelemaan kauppareissuilla. Joskus mentiin jopa muiden ihmisten kanssa kahvilaan, mikä oli minusta juhlavaa. Vähitellen äitikin alkoi sitten vältellä ihmisiä ja pysytellä mahdollisimman paljon kotona.
    Lopulta isä joutui riitoihin Ainonkin kanssa. Aino oli isän nuorin sisko. Sekin riita oli kyllä aivan turha. Minusta oli aina mukavaa, kun Aino kävi meillä kylässä. Sillä oli aina jotain pientä tuomista minulle.
    Kerran Aino istui meidän kanssa keittiössä kahvilla. Silloin oli kevät. Isä oli tehnyt itse pöydän ja tuolit keittiöön samana talvena. Se oli kamalan tarkka siitä, miten tuoleilla istuttiin. Niitä ei saanut kolhia, eikä niillä saanut keikkua. Pöytäkin oli peitetty heti uutena punaruutuisella vahakankaalla, ettei pinta menisi pahaksi.
    Aino ei tiennyt niistä säännöistä, ja se alkoi keikkua tuolilla kertoessaan jotain juttua. Se tasapainotteli kahden jalan varassa, eikä se huomannut kun äiti yritti varoittaa sitä katseellaan.
    Äkkiä se tuoli sitten hajosi. Kuului paha rusahdus, ja Aino putosi melkein lattialle. Onneksi se sai pöydän kulmasta kiinni. Mutta tuoli meni rikki. Se jäi linkkuun painuneena lattialle kaikkien tuijotettavaksi. Minusta se oli jotenkin epätodellinen näky, kun niille tuoleille ei olisi saanut käydä niin.
    Ensin isä oli aivan hiljaa. Sitten se meni punaiseksi ja alkoi huutaa. Isä ajoi Ainon ulos ja viskasi tuolin kappaleet ovesta pihalle. Lopuksi isä huusi vielä Ainolle, että hän aikoo tuoda ne tuolin palaset Ainon haudalle.
    Sen jälkeen Aino ei käynyt meillä ikinä. Eikä oikeastaan kukaan muukaan.
    Seuraavana kesänä äiti alkoikin sitten odottaa Maijaa, ja syksyllä minä menin kouluun ensimmäiselle luokalle. Koulussa muut lapset joskus kiusasivat minua isän oikeusjuttujen takia, mutta enimmäkseen minun annettiin olla omissa oloissani. En edes yrittänyt hankkia itselleni ystäviä.
    Niihin aikoihin isä aloitti lehtien keräämisen. Meillä alkoi olla rahasta tiukkaa, koska Maija oli tulossa pian ja minun piti aloittaa koulu. Isän oli pakko keksiä jostain lisätuloja satunnaisten korjaustöiden lisäksi.
    Isä oli lukenut jostain, että keräyspaperia alettaisiin pian käyttää hyväksi tehtaalla, ja että siitä maksettaisiin kerääjille kohtuullinen kilohinta. Silloinhan ei ollut mitään järjestettyä paperinkeräystä, niin kuin nykyään. Isä oli aina säästänyt kaikki meille tulleet lehdet siisteiksi pinoiksi vintille, joten siellä oli jo tavallaan alkupääoma valmiina.
    Hankalinta isälle oli ottaa yhteyttä ihmisiin ja tarjoutua hakemaan paperijäte tiettyinä päivinä pari kertaa kuussa. Useimmat suostuivat kuitenkin isän ehdotukseen heti. Myös vanhainkoti ja kunnanvirasto lupasivat säästää paperinsa isälle. Lähinaapureiden isä antoi onneksi olla rauhassa.
    Sitten isä alkoi kulkea paperinkeräysmatkoillaan. Meillä olisi luultavasti ollut varaa hankkia jonkinlainen käytetty auto, mutta isä halusi hoitaa kuljetukset vanhoilla työntökärryillään. Isä oli itse tehnyt kärryt puusta ja jätemetallista. Vanteet ja renkaat oli saatu ruosteisesta polkupyörästä. Kärryt kyllä kulkivat kevyesti, mutta etäisyydet olivat niin pitkät, että isällä meni yleensä koko päivä kulloinkin vuorossa olleiden keräyspaikkojen kiertämiseen.
    Isä rattaineen alkoi olla tavallinen näky paikkakunnan teillä. Vintti täyttyi nopeasti kattoon asti, ja seuraavaksi nippuja alettiin kantaa kellariin. Minä sain aluksi kuunnella koulussa jonkin verran nälvimistä Lehtikeisarista, mutta vuoden kuluttua kukaan ei enää viitsinyt sanoa asiasta mitään.
    Vintin ja kellarin täytyttyä äiti alkoi kysellä isältä, että milloin lehdet myydään tehtaalle. Silloin isä kaivoi esiin laskelmansa ja selitti, että kannattaa vielä kerätä lisää ja odottaa hintojen nousua.
    Aluksi isän innostus tarttui minuunkin. Olin usein isän apuna järjestelemässä pinoja ja arvioimassa varaston painoa. Yhdessä me mittailimme paperikasojen korkeuksia ja olimme ylpeitä, kun varastot kasvoivat kuukausi kuukaudelta.
    Sitten kaikki ylimääräinen tila piharakennuksessakin tuli täyteen ja nippuja alettiin varastoida sisälle huoneisiin.
    Ensin täytettiin minun pieni huoneeni. Huone tuli täyteen lattiasta kattoon puolessa vuodessa, ja minä muutin olohuoneeseen. Sen jälkeen varastona alettiin käyttää isän ja äidin makuuhuonetta. Sen täyttämiseen menikin jo melkein vuosi. Huoneissa asuttiin aina viimeiseen asti, mutta lopulta meidän oli pakko väistyä kattoon asti kiipeävien paperitornien tieltä.
    Isä kiipeili kasvavien pinojen päällä mittanauhoineen ja puhui iltaisin pesämunasta ja hintojen noususta. Äiti ei enää jaksanut kysellä isältä varastojen myymisestä tehtaaseen. Vähitellen minäkin aloin uskoa, että tarkoituksena on vain paperin varastointi eikä myyminen.
    Vuoden kuluttua täyttyi olohuone ja me muutimme kaikki keittiöön. Äiti oli siinä vaiheessa jo jotenkin lamaannuksissa ja jaksoi hädin tuskin huolehtia Maijasta. Isä ja minä laitoimme ruokaa, jos kaapeista sattui jotain löytymään.
     Sitten täyttyi keittiö. Jääkaappi, keittolevy ja astiat siirrettiin piharakennuksen pieneen huoneeseen. Silloin oli talvi ja piharakennuksessa oli kylmä. Isä oli loukkaantunut, kun minä ja äiti valitimme. Aina tilaisuuden tullen isä alkoi puhua säästämisestä pahan päivän varalle.
    Eteisessä ja kuistilla oli vielä tilaa uusille nipuille muutamaksi kuukaudeksi. Kerran yöllä minä kuulin äidin kysyvän isältä, että mitä me sen jälkeen tekisimme, kun koko talo olisi täynnä. Isä ei vastannut mitään.
    Eräänä helmikuisena iltana isä tuli keräysmatkaltaan ja meni saman tien kantamaan nippuja sisälle. Me muut olimme piharakennuksessa. Minä yritin lukea läksyjä kynttilän valossa ja äiti nukutti Maijaa huoneen ainoalla vuoteella. Ulkona oli kylmää ja selkeää.
    Äkkiä ulkoa kuului omituista jyminää. Se kuulosti aivan ukkoselta. Tai sitten siltä kuin monta rekka-autoa olisi ajanut samalla kertaa pihalle. Piharakennuskin tärisi vähän aikaa.
    Minä ja äiti ryntäsimme ulos. Missään ei näkynyt rekka-autoja tai mitään muutakaan outoa. Sitten me katsoimme taloon päin. Minulta pääsi kiljaisu.
    Talo oli painunut selvästi kasaan ja kallistunut eteenpäin.
     Kuun ja tähtien valossa se näytti vinoine seinineen aivan kummitustarinan autiotalolta. Seisoimme hetken hiljaa lumessa. Sitten äiti tarttui minua kädestä ja talutti takaisin sisälle piharakennukseen.

Jussi Siirilä