03. marraskuuta 2000
Teksti:

Vaikka Jouni Inkalan uuden kokoelman nimi on Autiomaaretki, sen lähtöpiste on Helsinki. Siellä nousevat esille runoilijan muistot ja tunnetilat. Autiomaaretki on tavallaan matka, joka tallentaa ihmisen minuuden muutoksia. ”Suuren mykkyyden takaa löytyy sanoja, jotka ovat sillä hetkellä oikeita”, Inkala kertoo.
    Toinen Autiomaaretkessä voimakkaasti esiin nouseva teema on itsetuntemus. Kyky rakastaa toista vaatii sitä, ja Autiomaaretken päättyessä runojen minä osaa rakastaa toista ihmistä viisaammin.
     Kolmas kokoelmaa hallitseva teema on Inkalan runoudesta tuttu usko jonkin suuremman voiman, Inkalan tapauksessa Jumalan, läsnäoloon. Kirja loppuu toivon pilkahdukseen: runojen minä voi luottaa siihen, että hänen lisäkseen on jotain suurempaa. ”Ihmisen on hyvä uskoa häntä suurempaan, koska muuten olisimme hirviöitä. Minulle tämä suurempi on Jumala, mutta jollekulle muulle se voi olla muutakin, ääretöntä tai pysyvää”, Inkala miettii.

Runoilijanuransa inkala aloitti vuonna 1992 julkaisemalla kokoelman Tässä sen reuna. Kokoelmaa ylistettiin omaperäiseksi runodebyytiksi. Se voitti J.H. Erkon esikoisteospalkinnon (nykyisin Helsingin Sanomain palkinto) ja oli Finlandia-palkintoehdokas.
    Esikoisen jälkeen Inkala on julkaissut uutta lyriikkaa tasaisesti kahden vuoden välein. Tänä syksynä ilmestynyt Autiomaaretki on Inkalan viides kokoelma, ja siinä hän on yrittänyt välttää liian hallitulta tuntuvan tekstin kirjoittamista, mistä kriitikot ovat häntä syyttäneet. Itsensä toistaminen ja selviöt ovat muita syntejä, joita Inkala kertoo pyrkineensä karttamaan uudessa kokoelmassa.
    ”Uusi kokoelmani on äänekästä mutinaa. Se on mystistä, koska en tiedä kenelle se on loppujen lopuksi suunnattu, menneisyydelle vai tulevaisuudelle”, Inkala määrittelee. ”Mutinan avulla pyrin tavoittamaan sitä, millä tavalla olen itse olemassa tietyllä hetkellä.”

Aiemmin inkalan runoudelle on ollut tyypillistä ajattelun ja sanojen välinen tiukka kahtiajako. Sanat ovat luomisen ainesta, joka on aina mielivaltaista ja vaikeakäyttöistä. Ajattelu puolestaan on nopeatempoista ja poukkoilevaa. ”Tavoitteeni on vähintään ajattelun prosessin hidastaminen”, Inkala kertoo.
    Jotkut kriitikot ovat kutsuneet Inkalan runoutta mieterunoudeksi. Inkala itse korostaa, ettei hän ole pelkästään älyllinen mieterunoilija. ”En pidä älyllinen-tunteellinen -jaosta. Kirjoitan myös tunnetilojen vallassa”, hän sanoo.
    Tunteellisuus tulee entistä vahvemmin esille Autiomaaretkessä, jossa ympäröivä luonto heijastaa ihmisen minuuden muuttumista ja hänen astumistaan uuteen kehitysvaiheeseen. Kadotetun minuuden kuvaksi saattaa tulla vanha sänkipelto, jonka runon minä kohtaa pitkän ajan kuluttua uudestaan.
     Parhaimmillaan Inkalan runous keskeyttää hetkellisesti lineaarisen ajankulun ja yhdistää niin menneisyyden, nykyisyyden kuin tulevaisuudenkin. Menneet aikakaudet ja sukupolvet ovat läsnä päällekkäin samanaikaisesti ja erottamattomina.

Inkala ei halua runojensa jäävän pelkiksi kirjaimiksi paperille. Lukijan on hyvä reagoida niihin jotenkin. ”Jos taide haluaa vaikuttaa, sen on levitettävä lonkeroitaan moneen suuntaan”, Inkala sanoo.
     Inkalaa lukiessa tuntuu välillä, että hän rakentaa sanoistaan jykevää barokkikirkkoa, joka noudattaa tiukkaa arkkitehtonista kaavaa. Välillä Inkalan runous kuulostaa taas barokkimusiikilta, jonka iloinen keveys kätkee sen, että musiikin nuottikirjoitus perustuu tiukkoihin sääntöihin.
     Musiikista puhuttaessa Inkalan posket alkavat hehkua ja seuraa intohimoinen sanatulva. ”Olen aivan musiikkihullu. Bach on ollut rakas minulle nuoruudesta asti. Kamarimusiikki puolestaan on runollista, intiimiä ja lähelle tulevaa. Pidän erityisesti cembalolle ja viola da gamballe sävelletyistä kamarimusiikkiteoksista.”
     Menneisyys Inkalalle tärkeää. Hän uskoo, että menneisyys suhteuttaa oman merkityksemme. Vaikka olemme irrallisia yksilöitä, meidän on tunnettava olemassaolon jatkuminen geeneissämme.

Inkalan runoutta on käännetty ainakin kymmenelle kielelle, ja esimerkiksi saksaksi Inkalalta on ilmestynyt kokonainen valikoima. Käännökset ovat sitä samaa lonkeroiden levittämistä kaikkialle, jota Inkala pitää taiteilijan yleisenä tehtävänä. Käännökset merkitsevät monille myös ainoaa kosketusta kirjoittajan kotimaan kulttuurielämään ja henkeen.
    ”Ihmiset saavat runojeni välityksellä kosketuksen Pohjolan perukoihin. Kerran Saksassa ollessani eräs kuulija sanoi runojani kuultuaan, että nyt olen käynyt Suomessa”, kertoo Inkala, joka on käynyt Saksassa matineamatkoilla puolenkymmentä kertaa.
    Monille runoilijoille kirjoittamisen elinehto on seurata sekä oman että muun maailman kirjallisuutta. Venäläisen runouden käännökset ja erityisesti Joseph Brodsky ovat merkinneet Inkalalle paljon. Myös oman sukupolven runouden seuraaminen on Inkalalle selviö. ”Kaiken kaikkiaan saan mielihyvää monentyyppisestä runoudesta, mutta en voi tietää, tekeekö sama runo jonkun muun onnelliseksi. Viime aikoina olen lukenut muun muassa Octavio Pazia ja Claes Anderssonia.”
     Lisensiaatintyönsä yleisestä kirjallisuustieteestä Inkala teki amerikkalaisesta runoilijae.e. cummingsista, jonka tuotantoon hän tutustui sattumalta löydettyään Akateemisesta tämän valitut runot. Persoonatonta massakulttuuria vastaan rakastajien ja syrjäytyjien puolella taistelleen cummingsin löytäminen oli Inkalalle kuin taivaan lahja: cummingsin leikillisyys ja elävyys saivat hänet ihastumaan välittömästi.
    ”cummingsin runoarvoituksia oli kiehtovaa yrittää ratkaista. Niihin sisälle pääseminen oli hidasta, mutta tuntui palkitsevalta. Se oli tavallaan labyrinttiin menemistä. Heräsi kysymys, että pääsenkö minä näihin sisälle”, Inkala valottaa.
    Inkala seuraa myös uuden nuoren runoilijasukupolven siiville nousua. ”Suomessa ilmestyvistä monista kirjallisuuslehdistä seuraan aktiivisesti runoyhdistys Nihil Interitin julkaisemaa Tuli ja Savu -runouslehteä. Se on minusta mielenkiintoisinta luettavaa tällä hetkellä.”

          Minun on hyvästeltävä tämänpäiväinen itseni
          sillä huomenna olen jo joku toinen.
          Hiukseni ovat silloin ehkä savenväriset.
          Ihollani kulkevat uurteet, kuin veneveistäjän
          käsissä. Huomenna saatan muistella olevani
          suurikin säveltäjä, vakoilijan silmän alla elävä
          salaliiton uhri. Sibeliuksen kahdeksas sinfonia.
          Totuuden kaikesta kertova poliitikko.
          Silloin en enää muista lukemieni sivujen määrää,
          en sitä pidänkö aamuisin vihreästä teestä
          vai kahvista. Käytävän siivoojaa kutsun
          vanhaksi opiskelijatoverikseni. Pihan oravaa
          naapurin tuttua tutummaksi koiraksi.
          Huomenna pihan muut lapset menevät piiloon
          jalavan tai vaahteran taakse, ja minä vuorostani olen
          yhdeksässä, ja kymmenessä, aivan kohta.

          Jouni Inkalan kokoelmasta Autiomaaretki

Jouni Inkala: Autiomaaretki. wsoy, 102 mk.

Rita Dahl
Kuva: Liisa Huima