”Tähän juoneen ei kannata sitten ollenkaan kiinnittää huomiota. Se on niin sekava,” sanoi vieressäni istunut rouva kansallisbaletin Kesäyön unelman ensi-illassa. Oikeassa hän tavallaan olikin.
Kesäyön unelman tekstin hahmottamista vaikeuttaa sen liikkuminen kahdessa todellisuudessa samaan aikaan, kun tarujen rakastavaiset ja ihmisten arkiset lemmensekoilut limittyvät Shakespearen tarinassa toisiinsa.
Kaikista klassisista baleteista Kesäyön unelma on juoneltaan rönsyilevin ja nopeatempoisin. Keijukaisten lemmenrulettiin verrattuna Kauniiden ja rohkeiden parinvaihto käy tylsistyttävän hitaasti.
Sveitsiläinen ohjaaja ja koreografi Heinz Spoerli on luonut tekstille uskollisesti maailman, jossa keijukaisten satumaailma kohtaa rujon ja alatyylisen teatteritodellisuuden.
Poukkoilevaan tekstiin sovitettu minimalistinen tanssi ja musiikki toimivat teoksessa ajoittain loistavasti vaan eivät saumattomasti. Ehkä tekijöiden olisi pitänyt nöyrtyä Shakespearen tekstin edessä ja antaa vielä enemmän tilaa mutkikkaalle juonelle.
Nyt vaikuttaa siltä kuin runsaus olisi hiipinyt vähäeleiseksi tarkoitettuun tyyliin varkain. Lopputulos on paikoittain hieman irrallinen ja hämmentävä. Oudoimpia jaksoja baletissa ovat alku- ja loppukohtaukset, joissa tanssitaan vaikuttavasti mutta joiden musiikki voisi olla osa mitä tahansa tanssiteosta.
Baletti alkaa ja loppuu amerikkalaisten minimalistisäveltäjien Steve Reichin ja Philip Glassin teoksiin Drumming ja Concerto for Violin and Orchestra. Glassin teoksia on luonnehdittu hypnoottisiksi, ajan ja paikan tuolle puolen ulottuviksi sävellyksiksi. Epäilemättä Glassin ja Reichin musiikin tarkoituksena on kietoa yleisö Kesäyön unelman magiikkaan.
Kansallisbaletin esityksessä kävi kuitenkin toisin. Paikoilleen pysähtynyt ja hahmoton musiikki tuntui turhan koristeelliselta ja irralliselta, kun se liitettiin Kesäyön unelman rikkaaseen draamaan.
Teoksen tekee haastavaksi kirjavien juonenkäänteiden lisäksi komiikan ja draaman nopea vuorottelu. Taruolentojen kepeän dramaattisen maailman vastapainona näyttämöllä rymistelee hassuksi tarkoitettu käsityöläisten näytelmäryhmä.
Yleisön reaktioista päätellen koomisen teatterin ja dramaattisen baletin jännitteet toimivat Spoerlin ohjauksessa loistavasti. Kohteliaat katsojat nimittäin ulvoivat naurusta, kun näyttelijät vain avasivatkin suunsa. Vähemmän kohteliaat katsojat jäivät kuuntelemaan näyttelijöitä, eivätkä sen jälkeen edes hymyilleet.
Pelkkä kohellus ei riitä huumoriksi edes piirretyissä elokuvissa, ja vielä vähemmän se naurattaa Kansallisbaletin näyttämöllä. Kun näyttelijät artikuloivat miten sattuu ja tekevät huolimatonta työtä, tulee sellainen olo, että he ovat jonkinlaisella lomakeikalla baletissa.
Kaikkine sekavuuksineen Kesäyön unelma on kuitenkin maininnan ja katsomisen arvoinen baletti. Sen tanssijat, Minna Tervamäki, Jarkko Niininen, Dirk Segers, Milla Eloranta, Jani Talo, Nina Hyvärinen ja Alberto Morino ovat suomalaista ja kansainvälistä huippua. Jo heidän tanssinsa tekee teoksesta itkettävän nautittavan.
Myös Heinz Spoerlin koreografia on täysipainoinen. Toisin kuin musiikissa, koreografiassa käytetty vähäeleinen ilmaisu tukee hyvin Shakespearen ja Mendelssohnin monivivahteista taidetta.
Täydellisen korvauksen ohjauksen ajoittaisesta sekavuudesta ja näyttelijäseurueen haahuilevasta huumorista antoi Tom Petäjän liikuttavan hieno roolityö Persmäkenä (engl. Bottom). Hänen työskentelynsä pelasti näyttelijöiden kasvot baletin lavalla.
Aasinpäisen Persmäki-Petäjän pas de deux Titaniaa esittäneen eteerisen kauniin Minna Tervamäen kanssa oli liikuttavassa inhimillisyydessään aivan täydellinen. Oikeastaan jo Petäjän ja Tervamäen tanssin katsominen riitti siihen, että katsojan silmään tuli kyynel ja että hän poistui baletista puhdistunein mielin.
Kesäyön unelmaa esitetään Suomen Kansallisbaletissa marraskuun 28:nteen asti.
Anna-Kaisa Pitknen
Kuva: Kansallisbaletti
