16. marraskuuta 2000
Teksti:

Ateneumin ulkomaisen taiteen näyttelyssä voi joko päivitellä mestaritaiteilijoiden teosten vähyyttä tai iloita siitä. Jos valitsee ensimmäisen näkökulman, voi vain ajatella ruotsalaisten museoiden muhkeita kokoelmia ja muistella, kumpi olikaan rikas emämaa.
    Kiinnostavampaa on valita jälkimmäinen näkökulma ja katsoa kokoelmaa keskusta-periferia -jaottelun läpi. Taidemarkkinoiden syrjäseutu Suomi on pyrkinyt hankkimaan murusia isompien pidoista. Parhaiten Suomi menestyi ostaessaan van Goghia, jonka viimeisiin teoksiin kuuluva katunäkymä on kansainvälisestikin makupala. Ranskalaiset ovat tietysti epäilleet suomalaisten kykyä arvostaa moista aarretta.
     Ateneumin ulkomaisen taiteen kokoelma sai alkunsa vuonna 1851, jolloin kruununperijä Aleksanteri (II) lahjoitti poikansa Aleksanterin nimissä paroni O.W. von Klinckowströmin kokoelman Suomen taideyhdistykselle. Aleksanterin lahjoitus ei ole esillä tässä näyttelyssä. Se on nykyään sijoitettu vanhempana taiteena Sinebrychoffin museoon, joka sekin on osa Valtion taidemuseota.
    Näyttely on kuin virkistävä matka suomalaisen taidemaun historiaan. Se paljastaa, miten hiljattain ei-esittävää taidetta on Suomessa alettu arvostaa. Kuvaavasti Artekin modernistisen ranskalaisen taiteen näyttelystä vuonna 1939 myytiin yksi ainoa teos. Artekin näyttely oli jälkiviisaasti ajateltuna viimeisiä mahdollisuuksia saada modernismin mestareiden öljyvärimaalauksia Ateneumin kokoelmiin.
    Ateneumin ulkomaisen kokoelman vahvuuksia ovat ranskalainen ja skandinaavinen osasto. Ranskan-osasto on nykykatsojalle hupaisa valikoima vähemmän tunnettujen mutta selvästi ammattinsa osanneiden maalareiden töitä. Vähemmän tunnetut maalarit tuntuvat edustavan aikakauttaan selvemmin kuin niin sanotut suuret nimet. Samalla laaja Ranskan-osasto kertoo ajasta, jolloin Pariisi oli taiteen keskus ja sykkivä sydän.
    Skandinaavisella osastolla on kiinnostavaa vertailla Suomen ja sen naapureiden kuvataiteen historiaa. Osastolla käy hyvin ilmi, että pohjoismainen taide on paljon muutakin kuin Munch. Ruotsalaiset 1900-luvun modernistit muodostavat hauskan kokonaisuuden, johon verrattuna Suomen sotien välinen taide tuntuu ruotsalaista taidetta sisäänpäinkääntyneemmältä.
     Venäläisen taiteen valikoima herättää ristiriitaisia tunteita. Kokoelma voisi olla tasokkaampikin, mutta muutama hieno Ilja Repin lohduttaa. Valikoimassa näkyy myös bolsevikkitaiteen boikotointi 1900-luvun alkupuolella. Chagall on poikkeus, mutta se onkin peräisin Keirknerin yksityiskokoelmasta.
    Ateneumin kokoelman historiaan mahtuu monenlaisia lahjoittajia ja makutuomareita. Taidehallin pitkäaikainen johtaja Bertel Hintze, Lontooseen muuttanut taidehistorioitsija Tancred Borenius ja kansallinen taiteilijasankari Albert Edelfelt ovat kaikki jättäneet jälkensä kokoelmaan avustamalla hankinnoissa tai valikoimalla teoksia. Hyvä veli -verkoston vaikutus näkyy selvästi.
    Sukupuolen vaikutuksesta teosten aikalaisarvostukseen kertoo myös se, että esillä on ainoastaan parin naistaiteilijan töitä. Taide on ollut miesten maailmaa. Nainen on kelvannut malliksi mutta ei tekijäksi.
    Näyttely paljastaa suomalaisen taidemaun konservatiivisuuden, joka myös on kiinnostava kertomus. H.F. Antellin (1847-1893) kokoelma ei päätynyt kokonaisuudessaan Ateneumiin, sillä poikamieslääkärin kokoelma sisälsi liikaa pinup-maalauksia, mikä ei miellyttänyt vakavamielisiä taidepäättäjiä. Kokoelmaan kuuluvia Auguste Rodinin veistoksia näkee usein, mutta harvemmin esillä ollut Balzacin muotokuva hivelee silmää.
    Näyttelyn ripustus ei ansaitse kehuja. Tärkeintä on selvästi ollut esille saatavien teosten määrä eikä yleinen visuaalinen ilme. Tätä pientä heikkoutta lukuun ottamatta tarjolla on kelpo näyttely, joka varmasti yllättää useimmat kävijöistä.

Kansainvälistä taidetta Ateneumin kokoelmista on esillä aina 28.1.2001 asti.

Juha-Heikki Tihinen
Kuva Hannu Aaltonen / Kuvataiteen