20. lokakuuta 2000
Teksti:

Kun Helena Ylänen arvosteli 1970-luvun funk-toimintaelokuva Shaftin uuden version Helsingin Sanomain nyt-liitteeseen, hänellä oli hyvä adjektiivipäivä. New Yorkin afrokortteleihin sijoittuva Shaft oli Yläsestä ”paatoksellinen, oikeistolainen, rasistinen, väkivaltainen ja epäeroottinen”.
    Elleivät poliisietsivä John Shaft (Samuel L. Jackson) ja monet elokuvan tekijät olisi värillisiä, he olisivat voineet selvitä vähemmällä, sillä ”mustien amerikkalaisten rasismin huomaa herkemmin ja kiusallisemmin kuin valkoisten amerikkalaisten elokuvantekijöiden moraalittomuuden, koska jälkimmäiseen on niin tottunut ”.
    Kärjistettynä tämä kai tarkoittaa, että kun joku valkoinen actionmaakari ohjaa pateettisen kokoillan kivääriklubimainoksen, hän toimii odotusten mukaisesti ja tavallaan lähes hyväksyttävästi.
    Jos taas musta ohjaaja tekee ideologisesti hämärää väkivaltaviihdettä, hän munaa itsensä sekä elokuvallisesti että etnisesti. Ohjaajasta tulee rotunsa pettäjä – jopa valkoisten kriitikkojen silmissä.
    Vaikka Ylänen ei armahda uutta Shaftia, Gordon Parksin alkuperäisversio on hänelle ”osa kansalaisoikeustaistelua, symbolisesti yhtä tärkeä kuin joidenkin poliittisten radikaalien esimerkki ”. Vanhassa vara parempi -ajattelu kiteytyy kritiikin tiivistelmässä ”Menivät ja pilasivat Shaftin ”.
    Miten niin pilasivat, saattaisi ihmetellä Helsingin Sanomissa elokuvia esittelevä Mikael Fränti luettuaan Yläsen kritiikin. Kun alkuperäinen Shaft sai Suomen ensi-iltansa lokakuussa 1971, Fränti jyrisi Suomen Sosialidemokraatin sivuilla, kuinka ”Shaft on tehty palvelemaan Yhdysvaltain valkoista valtaapitävien (sic) poliittisia ja taloudellisia etuja ”.
     Jos Yläseen on uskomista, 2000-luvun Shaft on tässä mielessä samaa maata: ”Ainoa Shaftille varattu yhteiskunnallinen tehtävä oli imuroida mustan nuorison viikkorahat tekijöiden pankkitileille. ”
    Fräntin mukaan originaali-Shaftin ohjaaja Parks oli puolestaan pitänyt ”lupauksensa uskollisuudestaan riistäjille ” esittämällä radikaalia Black Panthers -liikettä muistuttaneen Lumumba-ryhmän kyseenalaisessa valossa: ”Shaftissa esitellään mustien pantterien edustajat iljettäviksi veitsi- ja pyssymiehiksi, jotka eivät osaa ajatella. ”
    Amerikkalaisen elokuvan tuntija Matti Salo kirjoitti seuraavan päivän Sosialidemokraattiin vastineen, jossa hän epäili Fräntin ajattelukykyä ja ihmetteli kritiikin ideologista tiukkapipoisuutta. ”Kyseessä on sentään vain näppärä rikosfilmi. ”
    Salon mukaan Fräntin inhoamat Lumumba-aktivistit ovat ”loistavasti koulutettuja kaupunkisissejä… Konepistoolit, paloletkut, molotovinkimarat, riippuköydet ovat heidän varmaotteisesti käsittelemäänsä kalustoa. ”
    Parin päivän päästä Fränti palasi asiaan: ”Yksityisetsivä Shaftin tekoja en pysty millään hyväksymään, ja minusta Lumumbojenkin päämäärät vesittyvät nopeasti mustan kapitalistin auttamisprosessissa. ” Keskustelu päättyi konsensukseen siitä, että Filmihullu-lehden ja Peter von Baghin asenteet ovat pahasti vialla.
    Jotenkin tulee ikävä näitä 70-luvun kriitikoita, joille Shaftin kova juttu ei ollut Isaac Hayesin pop vaan vastarinta. Nyky-Shaftissa ei nähdä militantteja aatteen puolustajia. Myös keskiluokkaistuneen kritiikin huolenaiheet ovat menneet kauas ghetto-osastosta.
    Ylänen saa huonoja viboja Christian Balesta, joka näyttelee Shaftin rikasta nuorta vastustajaa. ”Valkoinen herraspoika on hullu, joka kohtelisi tavallista porvariakin kuin karjaa. ” Man, that’s cold.

John Singletonin elokuvaa Shaft esitetään elokuvateattereissa kautta maan. Nimiroolin näyttelee Samuel L. Jackson.

Lauri Lehtinen