06. lokakuuta 2000
Teksti:

Epälaulaja. Maritta Kuula on epälaulaja ja taitava sellainen. Siinä on jotain valloittavaa, kun nainen laulaa mummoäänellä pikkutyttömäisesti.
    Taitava on myös Kuulan bändi Karvanopat. Keikoilla se soittaa melkein liiankin varmasti, kun taas Kuula on esiintyjänä hermostunut, karismaattinen ja arvaamaton. Yleisö saa aina vähän jännittää, mitä tuleman pitää.
    Alun perin oululaisesta Kuulasta on viime vuosina tullut jonkinlainen kulttihahmo ja kriitikoiden lellikki. Hänen levyjään on sen sijaan myyty vaatimattomasti. Tavalliset musiikinkuluttajat tuntevat Kuulan parhaiten muutaman vuoden takaisesta Mä en tarvi äitii -hitistä.
    ”Ehkä Marittan persoona on vähän liian särmikäs suuren yleisön makuun. Parasta siinä on tapa, jolla se osoittaa, että kaikkien aikuisten rocklaulajattarien ei tarvitse ryhtyä seestyneiksi ja henkistyneiksi ja tuijotella tähtiin jossakin meren rannalla”, Helsingin Sanomain pop-toimittaja Ilkka Mattila arvioi. Rumban Jari Mäkäräinen on varauksettoman myönteinen: ”Jos Suomi olisi Saksa, kuolaisi Marittan perään ainakin miljoona lukiolaispoikaa.”

Vinksahtanutta poppiaan Kuula on tehnyt kohta parikymmentä vuotta. Ura alkoi 500 kg lihaa -yhtyeessä, joka oli 1980-luvun rock-kummajainen. Yhtyeessä vaikuttivat Kuulan ohella Pupu Lihavisto, Kauko Röyhkä ja Mats Huldén, ja se esitti kulmikkaita tulkintoja muun muassa Yrjö Jylhän, Uuno Kailaan, Einari Vuorelan ja Aaro Hellaakosken runoista. Vinoista ja yksinkertaisista sävellyksistä vastasivat pääosin Kuula ja Röyhkä.
    ”Kailaan Pallokentällä taisi olla eka biisi, joka me tehtiin. Se oli semmonen tarvittavan brutaali. Kyllä pojat aluksi ihmetteli sitä mun laulutyyliä, kun se oli alusta asti sellasta karjumista”, Kuula muistelee yhtyeen alkutaivalta.
    Nykyisin yhtyeen levyt ovat keräilyharvinaisuuksia, mutta aika ei ole pehmentänyt niillä soittavan bändin äkkiväärää soundia. Varsinkin vuonna 1982 julkaistun debyyttialbumin Etkös ole ihmisparka avantgarderock on rujoudessaan kuin vastaveto chydeniuslaiselle, hempeänkauniille runonlaulannalle. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan provosoida, Kuula kertoo. Tyyli syntyi luonnostaan. Jokainen lukee runoja omalla tavallaan, joten Kuula päätti laulaa runoja omalla tavallaan.
     ”Me pidettiin varsinkin Kailaasta kun se oli niin angstista. Tuntui hienolta, että 30-luvulla on ollut sellaisia hahmoja ja sellaista runoutta, joka ei ole oikeastaan edes mitenkään erityisen suomalaista, mutta joka kuitenkin kuvaa jotain sellaista syvempää suomalaisesta luonteesta. Se oli nuorten tyyppien tulkintaa niistä runoista. Kyllähän me saatiin aika aggressiivistakin palautetta, mutta kaikki me kai oltiin sellasia ihmisiä, ettei me oltu koskaan ajateltu mitä muut meistä ajattelee.”
    Jokin runojen asenteessa on voinut vaikuttaa myös Kuulan omiin teksteihin, mutta hän epäilee, voisiko hänessä piillä samanlaista angstia. ”Ja tää on sellainen maailma, johon ei oikeastaan kannata tehdä niin angstista musiikkia.”
    Musiikin teon lisäksi Kuula on opiskellut taidehistoriaa ja yleistä kirjallisuustiedettä, kirjoittanut kirja- ja levyarvosteluita, kuunnelman, tekstejä muille salanimellä ja avustanut musiikin tekemisessä muun muassa Kauko Röyhkää ja Costi Snellmannia. Hän on myös yksi vuonna 1997 toimintansa aloittaneen Osuuskunta Lilithin perustajista. Samana vuonna ilmestynyt Kuulan toinen oma levy Valo ota vastaan oli Lilithin ensijulkaisu.
    ”Musiikkibisnes oli kammottava maailma. Musta tuntu, että se on sellanen machohevonpaska mikä siellä jyllää. Lisäksi mä huomasin, etten mä osannut sanoittaa, mulla oli joku solmu päässä”, Kuula muistelee. Omia kappaleita hän teki alusta lähtien, vaikkei muusikoksi ryhtymistä erityisesti suunnitellutkaan.
    Sopivien soittajien löytäminen vei myös aikansa. Vasta levylle Valo ota vastaan Kuula sai mieleisensä kokoonpanon. ”Mä löysin ihmisiä, jotka tekee töitä musiikin eteen ja joilla on ambitioita viedä sitä hommaa pidemmälle.”
    Tärkein uusi yhteistyökumppani oli Nartusta ja Hearthillista tuttu Heikki Tikka, joka maalaa Kuulan sävellyksistä täyteläisen ilmavia maisemia. ”Maritta ei ole mikään muusikko. Vahvinta sen demoissa on tunnelma. Mun tehtäväksi jää tehdä niistä biiseistä ymmärrettävämpiä ja kaupallisempia”, Tikka miettii rooliaan.
    Kuula puolestaan kehuu sovittajaansa kunnianhimoiseksi ja kuvailee yhteistyötä dialogiksi. ”Mun mielestä musiikin tekeminen voi olla just sitä, että keskustellaan jostain asioista, että mikä tää tunnelma tai maailma on.”
    Musiikki on myös leikkiä. ”Musta tuntuu, että luonnollinen tila ihmisille on se, että niissä on keksimisen ja leikkimisen iloa niin kuin lapsissa. Musiikin tekeminen on tavallaan leikkimaailmojen tekemistä.”

Mitä onni on?/KERRO SE MULLE/sitä minä haluan
/Sano mitä onnella tarkoitetaan/Sitä minä etsin
/aina kaikkialta/peliluolista/ja sängyn alta.
     Kuulan teksteissä ihmetellään, kysellään ja etsitään. Itse hän ei suostu antamaan sanoituksilleen kauhean suurta merkitystä, vaan kuvaa niitä luonnoksiksi ja niiden tekotapaa nopeaksi.
    ”Se on aika sanaton fiilis mitä mä tavoittelen. Sanoitusten teko on oikeastaan aika pelottavaa. Ne on niin nopeita tapahtumia, että niissä saattaa paljastaa itsestään jotain, mitä ei olisi halunnutkaan paljastaa.”
    Vauhdin hurmassa syntyy joka tapauksessa persoonallista rocklyriikkaa, jossa huomio kiinnittyy henkilöiden kompleksisuuteen ja ihmiskuvauksen raadollisuuteen ja kielteisyyteen. ”Mä en usko, että sellainen iloinen ja miellyttävä ihminen on erityisen kiinnostava. Ihmisen raadollisuus kuuluu asiaan.” Kuula käyttää vertauksena Jonathan Swiftin kirjaa Gulliverin retket, jossa mennään pienenä ihmisen luokse ja nähdään ihminen läheltä kaikessa hirviömäisyydessään. Tällöin kaikki ihmiset ovat kauheita.
    Silti Kuula kieltää olevansa mikään ihmisvihaaja. Omasta mielestään häntä pitää vain ymmärtää, niin tajuaa, että sanoitusten pohjalla on ihmisrakkaus. Samalla Kuula painottaa, ettei ole koskaan pitänyt satiirista, koska siinä tarkastellaan toisia ylhäältä päin. ”Ihmisten nahkojen sisällä on sellaisia avaruuksia, että omasta näkökulmasta on oikeastaan mahdoton arvostella muita.”
    Kuula kertoo tarinansa vahvasti naisnäkökulmasta ja kuvaa naiset usein melskaajiksi tai myrkyllisiksi selviytyjiksi. Miehien osaksi jää olla hieman poroporvarillisia äidinpoikia. Usein toistuva vertaus tai metafora miehistä on perhonen, jonka käytön Kuula itse liittää roolien muuttamiseen.
    ”Kun sitä on aina käytetty naisista. On olemassa kuitenkin myös perhosmaisia miehiä. Monesti näkee niin herkkiä tai idealistisia miehiä. Niin romanttisia ihmisiä, että ne on kuin perhosia. Ne on vähän kuin toiselta planeetalta tulleita olioita.”
    Kuulan uusimman levyn Jeesus Hollywoodissa yksi tyylikkäimmistä kappaleista on keskiaikaisesti soiva Maria, joka on yhden elämän lopun kuvaus. Kuulija saa keksiä oman tarinansa, ja huomio keskittyy itse kuoleman tapahtumaan:
    Se tukholmasta haettiin/Äiti pesi ruumiin/Kyyneleet ja nenänsä/Se pyyhki takin vuoriin/Sillä taivas ottaa omansa/ja multa nielee sen/Mitä taivaaseen ei huolita/no madot syövät sen.
    ”Mä olen ollut kauhean kiinnostunut kuolemasta ja kuolemakäsityksistä. Mä näen usein sellaisia unia, että mut haudataan elävältä, ja sen takia mä kai oon miettinyt sitä niin paljon. Musta tuntuu, että tässä yhteiskunnassa kuolema on niin poissuljettu asia, ettei ihmisille tule siihen minkäänlaista suhdetta. Kansankulttuurissa ihmisten suhtautuminen vanhenemiseen ja kuolemaan oli jotenkin terveempi.”

Naisrokkareista on puhuttu Suomessa yhä enemmän 1990-luvun lopulta lähtien. Suomalaiset levy-yhtiöt ovat ottaneet mallia ulkomailta ja etsineet omia vihaisia naisiaan. Kuitenkin naiset ovat tehneet Suomessa musiikkia jo pitkään. Mistä kohussa on ollut kyse?
    Kuulasta koko murros on monien asioiden summa. ”Musiikki on aina kokonaisuuden kanssa tekemisissä. Se on kiinni koko yhteiskunnasta kun jotain tapahtuu. Tietysti myös ulkomaailman tapahtumat vaikutti. Siellä alkoi olla sellaisia tekijöitä, joiden levyt alkoivat myös myydä. Aikaisemmin tuntu, että siihen ei oikein koskaan suhtauduttu tosissaan mitä naiset teki.”
    Kuulan mukaan Suomessa ei voida tekijöiden vähyyden vuoksi puhua vielä mistään naistekijöiden buumista. Tekijöitä ja rohkaisevia esimerkkejä tarvittaisiin yhä enemmän, jotta nuoret uskaltautuisivat alalle. ”Mä ajattelen tälläkin hetkellä, että monet potentiaaliset kyvyt hakeutuu jollekin muulle alalle, kuten kuvataiteisiin. Musta tuntuu, että vieläkään ei ihan parhaimmat tekijät ole lähteneet tähän mukaan. Jotain valoa pitää olla tunnelin päässä, että ihmiset alkavat tehdä musiikkia.”
    Omaan asemaansa uutta levyä työstävä Kuula on tyytyväinen. Kulttisuosio ei ole Kuulalle kuitenkaan mikään ihanne, vaan hän haluaisi tavoittaa musiikillaan mahdollisimman monet.
    ”Musiikki on mulle itselleni henkireikä ja tietysti mä toivoisin, että mun musiikki voisi olla jonkinlainen henkireikä mahdollisimman monelle muulle.”

Mikko Rouhiainen
Kuva: Ville Palonen