06. lokakuuta 2000
Teksti:

Vuonna 1973 Arabimaat sulkivat öljyhanansa ja laukaisivat yleismaailmallisen energiakriisin. Siihen verrattuna nykyiset bensasodat ovat pientä lientä.
     Loppusyksystä 1973 Suomessa oli tavallistakin kylmempää ja hämärämpää. Yksityisasunnoissa vaihdettiin hehkulamput pienempitehoisiin ja poltettiin kynttilöitä. Kaupungeissa tiirailtiin pimennettyjä näyteikkunoita ja vain joka toinen katulamppu paloi. Elettiin 1970-luvun ensimmäistä öljykriisiä.
    Kriisin laukaisi Israelin ja arabimaiden välinen sota. Lähi-itä joutui kauppasaartoon ja mustan kullan virta länsimaihin tyrehtyi. Raakaöljyn maailmanmarkkinahinta kaksinkertaistui marras-joulukuussa räjähdysmäisesti ja jatkoi kallistumistaan.
    Öljystä voimakkaasti riippuvaiset teollisuusmaat joutuivat shokkiin. Varmuusvarastoja ei ollut, eikä maakaasulla ja ydinvoimalla pystytty täyttämään talven energiatarvetta. Pelko läntisen maailman lamautumisesta oli todellinen.

Ennen syksyn 1973 tapahtumia kukaan ei ollut pohtinut edes teoreettista öljykriisin mahdollisuutta, joten Eurooppa ja Yhdysvallat havahtuivat ensimmäistä kertaa siihen, että jonain päivänä öljy ei olisikaan halpa selviö. Epätietoisuutta lisäsi myös kireä suurvaltapolitiikka. Länsimaissa pelättiin Neuvostoliiton liittymistä kauppasaartoon, mikä olisi sulkenut loputkin öljyhanat.
    Myös Euroopan valtioiden keskinäinen solidaarisuus oli koetuksella. Silloisen Euroopan yhteisön sääntöjen mukaan polttoainevarannot olisi pitänyt jakaa jäsenmaiden kesken, mutta kriisin alkaessa periaatteesta luistettiin. Pahimpaan pulaan joutui tuontiöljyn varassa elänyt Alankomaat, jossa polttoainetta jouduttiin säännöstelemään. Kansalaiset saivat bensiinikortit niin kuin toisen maailmansodan aikana jaettiin elintarvikekortteja.
    Samalla maailma ja asenteet muuttuivat rajusti. Lähes kaksikymmentä vuotta jatkunut nousukausi katkesi, eikä 1960-luvulla monissa teollisuusmaissa vallinnut täystyöllisyys enää koskaan palannut.
    Öljykriisi merkitsi keynesiläisen talouspolitiikan päätepistettä. Massatuotantoon ja -kysyntään perustuva talous sai vihreät rajoitteet, kun ympäristöliike tuli mukaan politiikkaan jäädäkseen. Ensimmäistä kertaa tajuttiin kouriintuntuvasti, ettei raaka-aineita riittäisi loputtomasti ja että kulutus aiheuttaa jäteongelmia.

”Ekonomistit kuvittelivat, että lamakausia ei enää tulisi”, Helsingin kauppakorkeakoulun taloushistorian professori Erkki Pihkala viittaa öljykriisiä edeltäneeseen aikaan. ”Energiapula ajoi kuitenkin läntisen maailman stagflaatioon eli inflaation ja laman yhdistelmään, joka oli talouselämässä aivan uutta”
    Kuten muuallakin, Suomessa pelättiin tosissaan, sillä maan energiasta yli puolet tuotettiin 1970-luvun alussa öljyllä. Nykyisin lukema on noin 27 prosenttia. Öljyn hintakehitys nähtiin koko kansakunnan yhteiseksi uhkaksi.
    Maassa käynnistettiin energiansäästökampanja. Aleksanterinkadun joulukatu pimennettiin, rakennusten eristyksiä parannettiin ja huoneistojen lämpötilaa laskettiin.
    Hätä laittoi mielikuvituksen laukkaamaan, Pihkala muistelee. ”Eräänä aamuna luokseni tuli yrittäjä silloiseen työpaikkaani Suomen Yhdyspankkiin. Hän pyysi minua laatimaan indekseihin perustuvan laskelman siitä, kuinka paljon maksaa Suomen dieselvetureiden muuttaminen puukäyttöisiksi. Hänellä oli tarkoitus jättää siitä tarjous valtiolle.”
    Säästöhysterialla oli hintansa. Kun taloihin laitettiin paljon eristeitä, muovia ja taatusti ilmatiiviit kolminkertaiset ikkunat, tapahtui ylilyöntejä. ”Rakennuksia tiivistettiin liiaksi, ja ne kärsivät nyt homevaurioista. Varjelu tuli todella paljon kalliimmaksi kuin lämmittäminen”, Pihkala kertoo.

Öljykriisillä oli pysyviä seurauksia. Muun maailman tavoin vihreä ajattelu sai Suomessa suuren sysäyksen, dieselvetureita korvattiin sähkökäyttöisillä ja vuonna 1974 liityttiin maakaasuverkkoon, vaikka aikaisemmin maakaasuun oli suhtauduttu todella epäilevästi.
    ”Rakennusmääräykset muuttuivat. Se oli hirveän hieno juttu vuorivillafirmoille. Valtiokin tuki energiaremontteja. Oli hyvä, että alettiin säästää, sillä öljy oli ollut älyttömän halpaa”, Helsingin yliopiston taloushistorian professori Riitta Hjerppe muistelee.
    Suomi ei kuitenkaan ollut yhtä huonossa asemassa kuin jotkut muut Euroopan maat, vaikka loppuvuodesta 1973 oli hiuskarvan varassa, ettei bensakortteja tarvittu myös Suomessa. Kauppa Neuvostoliittoon vilkastui, kun maailmanmarkkinahintaisen öljyn vastapainoksi itänaapuri osti Suomesta enemmän tavaraa.
    ”Suomessa voitiin luottaa Neuvostoliiton öljyyn”, Hjerppe sanoo. Suomen energiahuoltoa paransi myös ensimmäisen ydinvoimalan valmistuminen vuonna 1977.

”Nykytilanteella ja ensimmäisellä öljykriisillä ei ole kovin paljon yhteistä”, professori Pihkala arvioi. Teollisuusmaat eivät ole enää yhtä riippuvaisia öljystä, ja raakaöljyn reaalihinta on kaukana 1970-luvun huippulukemista.
    Nykyinen öljyn kalleus on osittain seurausta pitkään halpana pysytelleestä hinnasta, joka ajoi pienimpiä tuottajia konkurssiin. ”Täytyy muistaa, että öljyn hinta oli vielä viime vuonna kymmenisen dollaria, mikä oli alle kannattavan tuotantohinnan”, Pihkala sanoo.
    Eikä öljystä ole nyt varsinaisesti pulaa toisin kuin 1970-luvulla. Joistakin öljyjalosteista on ollut ajoittain jopa ylitarjontaa, ja vielä elokuussa voimakkaasti kohonnut öljyn hinta kääntyi syyskuussa laskuun.
    Itse asiassa mitään kriisiä ei ole. Pihkalan mukaan öljyn hinnan nousu on vain saanut aivan liikaa huomiota kuljetusyrittäjien ja maanviljelijöiden boikotoinnin takia.
    Toinen merkittävä ero talven 1973-74 tapahtumiin verrattuna liittyy maailmanpolitiikkaan. Mikään selkkaus ei näytä nyt uhkaavan öljyntuotantoa.
    Kolmanneksi erottavaksi tekijäksi Pihkala nimeää viime vuosikymmeninä tapahtuneet muutokset. Ensimmäisestä öljykriisistä otettiin heti opiksi, ja kun Irakin ja Iranin sodan laukaisema toinen öljykriisi alkoi vuonna 1978. Mitään shokkia ei silloin koettu.
    ”Maakaasu oli käytössä, ydinvoimalat jauhoivat sähköä, Pohjanmeren öljyntuotanto oli täydessä käynnissä ja varmuusvarastot täytetty”, Pihkala luettelee.

Polttoainekapina, jota tiedoitusvälineet ovat viime kuukausina toitottaneet, liittyy enemmän nousukauden ylikuumenemisilmiöihin, Pihkala arvioi. ”Kehitys toi näkyviin pinnan alla kyteneet ongelmat. Maatalous ja kuljetusala ovat Suomessa vaikeuksissa ilman dieselin hinnan nousuakin. Metelöintiä säestävät mielellään ne, joiden mielestä on mukava ajella autolla.”
    Rekkamiesten ja maanviljelijöiden kapinointi on lähinnä merkki siitä, että alat kaipaavat järkeistämistä. Huomattavasta ylikapasiteetista kertoo kuljetusyrittäjien haluttomuus nostaa taksoja. Tilanne olisi Pihkalan mukaan kärjistynyt tulevaisuudessa joka tapauksessa.
    Tämän vuoksi Pihkala ei näe mitään syytä alentaa polttoaineveroa. Hän on päinvastoin sitä mieltä, että rautateitä pitäisi hyödyntää tavarankuljetuksessa enemmän. ”En ymmärrä, miksi kolmekymmentä rekkakuskia valvoo öisillä teillä Helsingin ja Oulun välillä, kun koko kuorman saisi perille muutamalla junalla.”
    Entä miten raakaöljyn hinta muuttuu talven tullessa?
    ”Jos olisin varma siitä, millaiseksi öljyn hinta seuraavan puolen vuoden aikana kehittyy, olisin siirtynyt jo paremmin palkattuihin hommiin”, Pihkala vastaa.
    ”Öljyn hinta ensi talvena riippuu paljon Pohjois-Amerikan säästä. Venäjällä talven ankaruudella ei ole mitään merkitystä. Siellä palellaan kuitenkin.”

Arno Ahosniemi
Kuva: Lehtikuva