08. syyskuuta 2000
Teksti:

”Ilkivalta on kommunikointia”

Länsi-Helsinkiin Mätäjoen rannoille pystytetty Varrella virran on kannanotto luonnontilaisen ympäristön puolesta. Niinpä villinä kasvaneet pusikot saivat jäädä paikoilleen näyttelyä pystytettäessä. Mutta jos luonto oli saanut olla rauhassa Mätäjoen varrella, niin näyttelyn teokset eivät.Taiteilija Sami Sarasalo oli hädin tuskin saanut valmiiksi pajuveistoksensa Niin taipuu paju, niin ihminen, kun paikalle ilmestyi nuorisojoukko, joka alkoi kivittää veistosta innostuneesti.Nyttemmin ilkivalta on vähentynyt, suureksi osaksi sen saaman julkisuuden vuoksi, mutta se ehti jättää pysyvät jälkensä näyttelyyn. Sofia Wilkmanin Lautta on enää torso alkuperäisestä, sillä teokseen kiinnitetyt muiden taiteilijoiden työt alkoivat hävitä, jolloin jäljelle jääneet jouduttiin siirtämään turvaan. Tehdessään toisten ihmisten nähtäväksi tarkoitettua taidetta, taiteilija laittaa jo lähtökohtaisesti itsensä likoon. Ympäristötaiteen tekijä joutuu kuitenkin vielä kovemmille, taiteilija Nella Keskisarja kertoo.”Ympäristötaiteen tekeminen on tietoista asettumista instituutioiden ulkopuolelle, sillä silloin taiteilija on ilman suojaa. Ilkivalta on kommunikointia kanssamme ja me olimme varautuneita siihen, mutta se tuntuu oman teoksen kohdalla loukkaukselta.”Keskisarja arvioi ilkivallan saavan voimansa joukkopsykologiasta. Tuhat ihmistä näkee, mutta vain yksi heistä rikkoo ja saa huomiota. Heikoimpien tarpeesta esiintyä porukan edessä puhuu myös taiteilija Michael Rahikainen. Toisaalta Rahikainen ymmärtää ilkivallan motiiveja. ”Oma suhteeni ilkivallantekijöihin on ambivalentti, sillä taideterapeuttina olen työskennellyt ongelmanuorten kanssa. Omaa teostani on ammuttukin.”Aivan yhtä koville Rahikaisen kultaisen konjakkipullon lailla hohteleva Erakko-veistos ei ole Mätäjoella joutunut, vaikka sitäkin on rusikoitu kunnolla. Rahikainen arvioi syyn olevan teoksessa itsessään. ”Oman veistokseni ikkuna on kuin bulls-eye, joka houkuttelee viskomaan kivillä.” Keskisarja on samaa mieltä. ”Kyseessä on kissanpoikasen potkimis -ajattelu. Kun jokin on liian pientä ja söpöä, aggressio kohdistuu siihen.”Vastaavasti näyttelyn ”rankemmat” teokset, todellisten kaupunginosatappeluiden muistoa kunnioittava Ilari Kähösen hartsista ja pahvista valmistettu Jengitappelu ja Keskisarjan valkoista hirsipuuta keskellä Mätäjokea esittävä Pysähdys ovat saaneet olla rauhassa. Samoin Temppu, romusta koottu pyöräilijä, on säästynyt ilkivallalta. Ohikulkijat ovat koristelleet makaaberin näköistä pyöräilijää kukkakimpuilla.

Taide ja ilkivalta

Nähdessään taideteoksen töhrijä poistaa varmistimen maalipurkistaan.

Kalseiden betonirakenteiden ja lähijunien sileät pinnat ovat modernissa kaupunkikulttuurissa suttaajajengien riemurehua, mutta helsinkiläiset vandaalit eivät nykyään anna armoa korkealentoiselle taiteellekaan. Varsinkin tilapäisiä ympäristötaideteoksia rikotaan ja sotketaan jatkuvasti. Pysyviksi tarkoitettujen perinteisten patsaiden ja monumenttien rauhaa kunnioitetaan paremmin, mutta nekin saavat osansa.
    Helsingin kaupungin taidemuseon amanuenssi Teija Mononen kertoo patsaiden tuhrimissesongin alkavan vapun aikoihin ja kestävän koko kesän. ”Lämpimämpi sää, valoisuus ja ylipäätään se, että ihmiset ovat enemmän ulkona lisää vahingontekoja. Tekijä jää harvoin kiinni itse teosta. Ilmeisesti samat ihmiset, jotka töhrivät rakennuksia ja raitiovaunuja, spreijaavat myös patsaita ja niiden jalustoja. Kaikki tasainen pinta tuntuu kelpaavan.”
    Useimmiten patsaita vahingoitetaan maalaamalla niihin tägejä. Joitakin veistoksia myös kivitetään. Diana-puiston patsaan keihäs on kovilla, koska siinä halutaan roikkua. Myös Paavo Nurmen päällä kiipeillään.
    Oma taiteenlajinsa on alastomien patsaiden koristelu. Tämä huumorin muoto ilmenee harvakseltaan toistuvana tarrojen liimailuna patsaiden pakaroihin tai kolmen sepän kivesten piimäkäsittelynä.
    Parina viime kesänä töhrijät ovat olleet erityisesti Haaksirikkoisten patsaan kimpussa. Patsaan sijainti suojaisessa puistossa helpottaa selvästi ilkityöntekijöitä. Jos meno ei muutu, patsas joudutaan siirtämään vilkkaammalle paikalle tai jopa sisätiloihin. Näin tehtiin esimerkiksi Wäinö Aaltosen Kahlaaja-veistokselle, joka muutti Tähtitorninmäeltä Rikhardinkadun kirjastoon.

Patsaiden puhdistaminen tägeistä ja töherryksistä on hankalaa työtä, eikä vähiten siksi, että puhdistusaineet ovat erittäin myrkyllisiä. Värillä on väliä. Valkoinen maali irtoaa suhteellisen helposti; musta ja punainen ovat sen sijaan tiukemmassa.
    Myös teoksen materiaalilla on merkitystä. Pronssiveistoksen saa vielä kohtalaisen helposti puhtaaksi, mutta kiven puhdistaminen on vaikeampaa. Siksi varsinkin vanhojen patsaiden kivijalustoihin maalatut tägit ovat todellinen vitsaus. Pahimmillaan teokset vahingoittuvat pysyvästi.
    Amanuenssi Teija Mononen ei usko, että patsaiden töhriminen olisi kovinkaan harkittua. ”Sprayllä maalaaminen on kai kiehtovaa. Mutta en usko, että tekijöillä on mitään selitystä teoilleen. Muistan tosin tapauksen, jossa taustalla oli onneton rakkausjuttu, mutta tekijä oli myös humalassa. Monikaan ei varmaan edes tule ajatelleeksi, kuinka suuresti taiteilijaa loukkaa hänen teoksensa sotkeminen tai vahingoittaminen. Olen kyllä itse valmis keskustelemaan kaikkien töhrijöiden kanssa, jos siitä on mitään apua”, Mononen lupaa.
    Nykyisin julkisten taideteosten on oltava ilkivallan kestäviä. Luonnosteluvaiheessa valitaan riittävän kestävät materiaalit ja teoksien on oltava helposti puhdistettavia.
    Ja vaikka hyökkäys saattaisi olla paras puolustus töhrijöitä vastaan, taideteoksen on oltava turvallinen. Niinpä esimerkiksi Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmiin kuuluvaa Markus Copperin Iron Maiden -teosta, joka on periaatteessa terävistä piikeistä ja liikkeentunnistimesta rakennettu loukku, ei nähtäne lähivuosina valvomattomissa olosuhteissa.

Juha-Heikki Tihinen
Kuva: Annika Lohi