08. syyskuuta 2000
Teksti:

Mä olen ihan kreisi sanoo Milla ja leiskauttaa mustaa tukkaansa taaksepäin. – Mä annoin Jarkon ottaa mut jo ekalla deitillä.
     Kun Milla nauraa, hänen hampaansa hohtavat hämärässä huoneessa. Minä nojaan ikkunalautaa vasten, sälekaihtimet on vedetty alas, eikä Milla voi nähdä kasvojani. Jalkoja paleltaa.
    – Mitä sä vielä täällä huhkit, eiks sulla ole duuni aamulla. Milla riisuu sukkia hitaasti rullaten, tarkastelee huolestuneesti silmäpakoa, tukka valahtaa kasvoille. Siinä kyyrysillään hän näyttää kovin nuorelta, kapealta ja nuorelta tytöltä.
    Minä vaihdan asentoa ruudullisten pyjamanhousujeni sisällä, sormeilen teemukia ja huomaan katossa uuden halkeaman.
    Milla nostaa katseensa, katsoo minuun ovelasti. – A-haaaa, vai onks sulla täällä joku. Se oliskin jotain.
     Ja hän sipsuttaa makuuhuoneeni ovelle, pysähtyy, painautuu seinää vasten kuten poliisisarjoissa ja tekee sitten äkkihyökkäyksen sisään. Katselen miten hän hiipii sängyn luo, tarttuu varovasti peittoon ja kiskaisee sen karjaisten pois.
     – Ää, täällä mitään ole. Mikä kumman munkki sä oikein olet. Tommonen kaunis mies. Millan ääni on tarkkaan hallittu yhdistelmä. Hän on riisunut itsensä paitasilleen ja ojentelee jäseniään edessäni. Hän selailee päivän postin ja tuhahtelee huulten välistä ohuesti, viskelee laskut lattialle ja avaa ruskean kuoren, johon hänen nimensä on kirjoitettu käsin. Millan silmät liikkuvat kirjeessä, hänen hampaansa hohtavat taas kun hymy leviää poskille pehmeänä pyörteenä.
     Tee mukissani on jäähtynyt, mutta siemailen sitä muka ajatuksissani, minulla on paljon mietittävää. Olen ylhäällä vain miettiäkseni gradua ja työsuunnitelmaa huomiseen kokoukseen. Yksinkertaisesti en ehdi nukkua tarpeeksi näinä päivinä, ja ajatus päässäni muuttuu kovin nopeasti.
    Venyttelen kuin väsymys olisi vasta iskenyt ja tepastelen huoneeseeni. Milla seuraa perässä ja alkaa lukea huvittavaa kirjettä ääneen. Onneton Tommi ei jaksa enää, mikset sinä Milla vastaa eikä millään pian ole tarkoitusta.
     – Voiko surullisempaa enää keksiä. Ja näen että Millaa naurattaa, mutta hän katsoo minuun kuin kysyisi lupaa. Minä hymyilen osallistuvasti. Kikattaen hän retkauttaa itsensä sängylle peiteltyjen jalkojeni päälle ja heiluttelee omiaan ilmassa.
     Minä laitan silmälasit yöpöydälle ja teen nukkumaanmenoa. Millan paino jaloillani on lämmin ja kevyt, kuten hänen tuoksunsakin, vieno yhdistelmä jotakin mitä en osaa määritellä. Nyt on kaikki taas hyvin.
    – Et usko millainen ilta mulla oli… (ja Milla kertoo, rystyseni peiton alla kiristyvät, kaulani sykkii yhä nopeammin) …ja mä en vain enää voinut hillitä itseäni, mä olin aivan tulessa niinku. Kummallisen makuisen päärynän muuten söin tänään.
    Milla katselee ilmettäni vaivihkaa. Sitten hän niistää yllättäen nenänsä ja on jo muissa aiheissa. Rystyseni hellittävät.
     – Ai niin, mä löysin viimein sen asunnon. Pääset musta eroon jo ensi viikolla. Autathan muutossa? Milla pureskelee narskuttaen mustia hiuslatvojaan.
     Kun hän nousee, jalkani jäävät yksin. Minuun iskee polttava jano ja suuntaan hänen perässään keittiöön. Lasken kraanasta vettä ja näen sivusilmällä miten hän valitsee jääkaapista syötävää. Aamu sarastaa ikkunan säleiden läpi.
    – Oi, sä olet tiskannut. Tiedätsä, sä olet ollut ihan unelmakämppis. Kyllähän sä tiedät, kuinka mä susta tykkään.
    Milla pureskelee kurkkua, lähestyy, hipaisee ohimennen olkapäätäni. Hän pysähtyy, epäröi katse lattiassa. Keinahtelee varpailta kantapäille ja takaisin, koettaa keksiä sanottavaa. Sitten Milla kohauttaa olkiaan ja suuntaa äänekkäästi haukotellen huoneeseensa. Ovi sulkeutuu ja sen takaa alkaa vaimea Janis Joplin.
    Seison keittiön viileällä lattialla. Päätän syöksyä Millan ovelle, tempaista sen auki ja sulkea hänet syliini. Millan pää olisi sylissäni niin että hiukset valuisivat polvieni yli, hän katsoisi minuun uusi ilme silmissään ja minä…
     Jalkani suuntaavat olohuoneeseen ja sitten ne vievät minut takaisin keittiöön. Istahdan pöydän ääreen ja katson käsiäni. Nukkumaan pitäisi mennä. Milla on kotona.
    Tai voisin hiipiä Millan viereen, riisua hänet vaate kerrallaan, tarttua häneen hellästi mutta täynnä kiistatonta päätöstä, ja hän olisi kanssani siinä, pääni ja käteni ja jalkani olisivat vihdoin hänen käsiään ja jalkojaan, minun sormeni kiertyisivät hänen kurkkunsa ympärille, en aina tunnista voimiani, me olisimme niin kuin palavat pensaat ja silmissämme jumalainen katse…
    Keittiön seinältä hymyilevät Milla ja Assi, hampaat paljaina parhaat ystävykset, mikään ei kyllä jää Assille kertomatta. Tytöt kaulakkain onkiretkellä, kädessä roikkuu hauki. Toisessa kuvassa menomeikit päällä ja hymyt täynnä villiä odotusta. Viekkaat kaunokaiset. Yksi kuva minusta vihreässä lodentakissani, kädet taskussa rannassa seisomassa. Vesi takanani on jäässä, eikä yhtään ihmistä näy missään.
    Minusta ja Millasta otettu vanha kuva on kahdeksana palasena laatikossani, se on revitty ja liimattu kasaan niin monta kertaa että kasvomme ovat liimatahnan peitossa. Tänä yönä voisin koota kuvan jälleen, tuijottaa sitä oikein läheltä ja kysyä itseltäni tutut kysymykset.
    Istuskelen tuolissa. Pääni painuu pöytälevyä vasten näkymättömän kouran otteessa. Silmien takana on punertavaa ja pimeää. Milla ei tiedä että tuhosin graduni jo kuukausi sitten. Töissä en ole käynyt viikkoihin.
    Havahdun poski kipeästi litistyneenä. Nousen ja palaan ikkunaan, satelee hiljaa ja lätäköt väpäjävät keltaisina aamun valossa.
    Yksinäinen lintu keikkuu pihapuussa. Se on pikimusta, keltainen nokka. Lintu katselee ympärilleen ja tiukuttaa jotain. Se keinuttaa ohutta vartaloaan, nyökkii minulle kehottaen. Oksa heilahtaa, kun se pyrähtää seuraavalle ja sanoo taas: tiu-tiu.
    Olen samaa mieltä, viivytelty on jo tarpeeksi. Nyt on aika toimia! Marssin Millan ovelle ja nostan vahvan käteni koputukseen. Ei, miksi koputtaisin, on tämä minunkin kotini, ja lasken käteni. Avaan ihan kohta oven ja astun sisään. Näen jo itseni astumassa. Avaan oven kyselemättä ja sitten Millan silmät puhuvat enemmän kuin tuhat sanaa…
    Mutta ei, se voisi johtaa väärinkäsitykseen. Peräännyn. Väärinkäsityksiä ei kukaan halua. Janottaa taas ja otan appelsiinimehua. Vitamiinit tepsivät raskasmielisyyteen, sanoo tohtori. Tuleekohan TVTV:ltä mitään? On myöhä, pitäisi nukkua.
    Milla luulee tuntevansa minut. Vilkuttaa silmää tuttavallisesti. Sen ystävät katsovat minuun kummallisesti, eivät keskustele mistään mistä haluaisin. Milla puolustaa minua, on puolustavinaan. Tiedän kyllä että hän on ystäväni ja että ihmiset ylipäänsä eivät ole. Ystäviä.
    Milla on vain yksi monista. Samanlainen kuin muut. Ne kyllä osaavat naruista vedellä, lannetta vienosti keinuttaa. Revitty kuva laatikossani on minun silmiäni varten, Milla ei edes tiedä siitä. Tuohon aikaan hän kuljeskeli jonkun Peran kanssa. Ja sitten Kaken. Valloituksia riittää, niin kuin niillä kaikilla. Sylkäisen kokolattiamattoon.
    Eikä Milla tiedä sitäkään, keneltä kirjeet tulevat. Olen onneton Tommi ja luuseri Lauri. Muuttelen käsialaa ja anelen uutta mahdollisuutta, aina turhaan. Hyvä niin, minulle Milla salaisuutensa kertoo.
    Kuuntelen. Olen kuulolla Millan oven takana, niin kuin niin monena yönä. Tyytyväisen ihmisen hyväntuulinen kuorsaus. Tasainen, pahaa-aavistamaton.
    Lyön otsaani ovea vasten, ensin hiljaa ja sitten yhä lujempaa. Sattuu ihanasti. Rummutan päätä rytmissä, kolina käy. Älä jätä minua, Milla.