08. syyskuuta 2000
Teksti:

Opettajista on pula.
    Lääkkeeksi tarjotaan opiskelupaikkojen lisäämistä ja työttömien koulutusta opettajiksi. ”Puheet opettajan ammatin arvostuksesta on saatava elämään arjessa”, vetoaa muun muassa opetusneuvos Olli Luukkainen opetushallituksesta (hs 19.8. 2000). Jos opettajan työtä pidetään tärkeänä ja arvostettuna, nuoret hakeutuvat alalle, kuuluu logiikka.
    Paskat arvostuksesta. Oikeasti kyse on rahasta.
    On kummallista, että aikana, jona jopa korkeakoulututkintojen arvo määritetään rahalla, ei ymmärretä, että ammatteihin hakeutuvat nuoret ovat oppineet määrittämään myös työn arvon rahassa.
    Niin valitettavaa kuin se ehkä onkin, huonot palkat ovat sammuttaneet tehokkaasti kansankynttilät. Arvostuksesta ja statuksesta on ulkopuolisten huono jäpistä, kun opettajan aloituspalkka on
     8 500-9 000 markkaa kuukaudessa. Vertailun vuoksi: toimistosihteerin alkupalkka on reilut 7 500-8 000 markkaa.
    Samasta asiasta on kyse sairaanhoitajapulassa, jota on jo ehditty povata. Lisää vakituisia paikkoja ja liksaa, sillä se selviäisi.
    Ja samasta paikasta kenkä puristaa, kun korkeakouluprofessorit pakenevat yliopistojen katedereilta yksityisten työnantajien palvelukseen.
    Yliopistojen kuihtumisen on vielä toistaiseksi estänyt vain se, että osa sivistyneistöstä uskoo muihinkin arvoihin kuin rahaan.
    Nyt julkisella sektorilla olisi varaa nostaa palkkoja. Valtion pitäisi panostaa koulutukseen ja terveydenhuoltoon, joiden toimintamenoista säästettiin 1990-luvulla vetoamalla lamaan.
    Koulujen ja terveydenhuollon rahoituksen höylääminen oli aikoinaan poliittinen valinta. Poliittinen valinta on myös niihin panostaminen tai panostamatta jättäminen.

Heikki Valkama
päätoimittaja

Alio: Kekkonen – ikuinen

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen.
    Kirjasyksy on kuulostanut samalta kuin presidentinvaalit Suomessa vuodesta 1956 vuoteen 1978, kun kustantajat ovat rahastaneet Urho Kekkosen syntymän 100-vuotisjuhlalla.
    Sinällään tässä ei ole mitään ihmeellistä. Mistä ihmiset puhuisivat, elleivät sitten Kekkosesta? Saavutuksistaan ihminen muistetaan, ja Kekkonen saavutti paljon, niin paljon että hänet muistetaan ikuisesti.
    Nuorena miehenä Kekkonen voitti korkeushypyn Suomen mestaruuden, vanhana hänen kuvansa koristi viidensadan markan seteliä ja laiva mursi hänen nimissään Pohjanlahden ahtojäätä Suomen ulkomaankaupan turvaamiseksi.
    Kekkonen hallitsi Suomea 25 vuotta, mikä noteerattiin Guinnessin ennätystenkirjassa.
    Olisiko Kekkonen nykyisenlainen myyttinen hahmo, jos hän olisi lopettanut ajoissa, lähtenyt Tamminiemestä omin jaloin ja kirjoittanut itse muistelmansa?
    Suomi olisi silloin saanut uuden tasavallan presidentin säädetyssä järjestyksessä. Pelkkä presidentti Kekkonen olisi puolestaan joutunut alistumaan aikalaiskritiikkiin, jossa Kekkosen arvostelijat olisivat saaneet sanoa sanottavansa ilman, että tasavallan presidentin institutionaalinen asema olisi ollut esteenä.
    Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Kekkonen jäi yksin sairastamaan Tamminiemeen. Luonnollisesti kukaan ei voinut julkisesti kritisoida sairauden murtamaa miestä ja odottaa tulevansa kuulluksi. Syntyi oivallinen maaperä kekkosmytologioiden punomiselle, jota on harrastettu vakavamman historiankirjoituksen rinnalla viimeiset kaksikymmentä vuotta.
    Nyt Kekkonen voi korkeintaan katsella pilvenlongalta ja puistella päätään, kun toiset spekuloivat ja muuttavat puolivalheita kokototuuksiksi.
    Kekkonen on varmasti vihainen seuratessaan tätä peppurointia. Hän on käynyt lenkillä ja sen jälkeen suihkussa. Hänellä on yllään valkoinen paita ja pienillä ketuilla koristeltu solmio. Hän on ikuinen.
    Hän polttaa sikaria ja mutisee: ”Kaikkeen saatanaan sitä ihminen joutuu.”

Juhana Rossi