08. syyskuuta 2000
Teksti:

Kun ohjaaja Nick Park oli lapsi, hänen perheellään oli kanoja lemmikkieläiminä, ja 16-vuotiaana Park työskenteli broilerinpakkaajana. Ei siis ole ihme, että Wallace & Gromit -elokuvien luojana tunnettu Park on nyt ohjannut Peter Lordin kanssa vaha-animaation Kananlento, jossa siipikarja yrittää karata kanalasta.
    Kananlento kuvaa kanojen kärsimystä munantuotannon paineessa, jonka ahdistavuutta lisää uhka joutua ihmisen muonaksi. Kanat voivat pahoin, vaikka siipikarjanhoito 1950-luvulla oli vielä kohtuullisen leppoisaa verrattuna nykyiseen tehomunimiseen. Kananlento olisi kovin traaginen elokuva, jos se sijoittuisi nykyaikaan.
     Kanat uskovat päättäväisen ja toimeliaan Inkun johdolla, että elämä voi olla muutakin kuin munimista ihmisravinnoksi päätymiseen asti. Ja vapaudenkaipuu kasvaa, kun tila teollistuu omistajien hankkiessa kanapiiraita valmistavan masiinan. Ankean harmaasta kanalasta tulee entistäkin keskitysleirimäisempi, sillä nyt kanoja odottaa varma kuolema uunissa.
    Kananlento muistuttaa vankilapakoelokuvia, joista se viittaa etenkin Steve McQueenin tähdittämään Suureen pakoretkeen (The Great Escape) ja Billy Wilderin Stalag 17:ään. Mutta Kananlento poikkeaa jäyhiä miessankareita korostavasta lajityypistään siinä, että koko kanalauma yhtä ikääntynyttä kukkoa lukuun ottamatta on naisia. Eivätkä kanat ole mitä tahansa tipuja, vaan moniulotteisia naishahmoja, joista Inkku erottuu selkeänä johtajatyyppinä.
    Esikuvistaan Kananlento poikkeaa myös siinä, että se on vaha-animaatio, jonka kanat ovat jatkoa Parkin tunneälykkäille eläimille. He eivät muistuta McQueeniä tai muita yrmeitä macho-yliolentoja, vaan heidän urheutensa perustuu nöyrälle halulle tehdä hyvää.
    Elokuvan englanninkielisessä versiossa iso tähti on miespääosassa kuultava Mel Gibson, joka esittää sirkuksesta kanalaan tupsahtavaa jenkkikukko Rokia. Gibson oli amerikkalaisen tuotantoyhtiö DreamWorksin valinta, sillä se halusi sopivan houkuttimen amerikkalaisyleisölle.
    Muuten brittiläisen kanalan kunniallinen kukkovanhus pitää Rokia kerskailevana elostelijana, mikä puolestaan nostaa esiin ikiaikaiset jännitteet amerikkalaisuuden ja brittiläisyyden välillä. Samanlaista jännitettä esiintyi elokuvan tuotantoprosessin aikana myös amerikkalaisen DreamWorksin ja brittiläisen Aardman-tuotantoyhtiön välillä. Mahtipontiset Hollywood-pomot esittivät omia vaatimuksiaan. Aardmanin väki oli puolestaan kohteliaasti myöntyvinään niihin ja piti sitten lopulta kiinni omista ratkaisuistaan.
    Valitessaan itselleen yhteistyökumppania Hollywoodista kaikki Parkin elokuvat tuottanut Aardman pyrki jo alun perin säilyttämään itsenäisyytensä. Niinpä Aardman sanoi ei Disneylle ja otti kumppanikseen Disneyn pahimman haastajan DreamWorksin, jonka kanssa se solmi viiden elokuvan sopimuksen.
    Valinta oli luonteva, sillä Bristolissa toimivan brittiyhtiön elokuvissa on yhteiskunnallista särmää, ja kahdesta jenkkiyhtiöstä juuri DreamWorks on panostanut ajatuksia herättäviin tarinoihin, kuten elokuvassa Antz, jossa totalitaarisessa muurahaisyhdyskunnassa noustaan kapinaan yksilön oikeuksien puolesta.
    Kananlento on virkeä ja toiminnallinen seikkailu vapaudenkaipuusta ja siitä, kuinka jokainen joutuu itse valitsemaan, jääkö kyhjöttämään aloilleen vai riskeeraako yrittämällä parantaa omia elinolosuhteitaan.
    Vaikka Kananlennon kanala on tummanpuhuvampi kuin Parkin elokuvien tapahtumapaikat yleensä, hänen nokkela huumorinsa on tallella. Pulskat tiput eivät tosin juuri muistuta kanoja, mutta ehkä Parkin lapsuudessa nykyistä vapaammissa oloissa eläneet kanat olivat myös ilmeikkäämpiä.

Jonathan Mander