80-luvulla nuori filosofi Esa Saarinen halusi tutkia, miten mediahahmo syntyy. Mitään jäsenneltyä ohjelmaa hänellä ei ollut, vaan julkisuus oli lähinnä taiteellinen projekti, johon sisältyi karnevalistinen elementti: ”Mua huvitti se, että filosofi ja yliopiston opettaja hilluu odottamattomissa yhteyksissä”, Saarinen totesi Ylioppilaslehdelle keväällä 1997.
Ennen pitkää julkisuus näytti myös rasittavan puolensa. Saarinen sai pinnallisen ja narsistisen ihmisen leiman, josta on ollut vaikea päästä myöhemmin eroon. Kerran pelle, aina pelle.
Tavallinen rahvas uskoo kuitenkin sitkeästi, että julkisuudessa hilluminen on hauskaa, etenkin jos tarjolla on kuuluisuuden lisäksi muhkeita palkintoja (Haluatko miljonääriksi?). Suomea kaupallisemman televisiokulttuurin maissa visailu- ja talk show -ohjelmien tekijät käyttävät sumeilematta hyväkseen ihmisten rahanahneutta ja huomionkipeyttä. Uusin villitys on Ruotsissakin katsojia keräävä todellisuustelevisio, jossa ulkomaailmasta eristetty kilpailijajoukko potkii yhden jäsenen kerrallaan ulos ryhmästä. Demokraattisesti.
Yhdysvalloissa talk show -viihteen suosio nousi 90-luvulla huippuunsa, samalla kun ohjelmien sisältö muuttui entistä ronskimmaksi. Toden ja fiktion raja oli koetuksella, kun studioyleisön edessä käydyt perheriidat kärjistyivät nyrkkitappeluiksi. Suuntauksen maineikkain edustaja Jerry Springer (s.1944) on toisinaan vilahdellut myös Suomen medioissa. Kotimaassaan äijä on teini-idoli.
Miksi niin monet kunnon ihmiset sitten haluavat levittää henkilökohtaiset asiansa kaiken kansan pällisteltäviksi? Täytyy kai siihen olla jalompiakin syitä kuin silkka ekshibitionismi.
Ja onhan niitä. Esimerkiksi ohjaaja-käsikirjoittaja Neil Hardwick lausuu masennuksesta kertovan kirjansa Hullun lailla jälkisanoissa: ”Toivottavasti ne lukijat, jotka ovat joskus olleet vastaavassa tilanteessa, saavat hieman lohtua tiedosta, että ainakin yksi toinen ihminen on ollut samassa veneessä.”
Ilta-Sanomissa 26.8. toimittaja ja rock-artisti Ari Peltonen kehuu omaelämäkerrallista romaaniaan Toinen: ”Se on hyvä ihmissuhdeopas. Joku samaan tilanteeseen joutunut voi löytää siitä helpotusta.”
Voimme käyttää tästä itsetilityksen tyypistä nimitystä altruistinen ekshibitionismi. Vastaavaan yhteenkuuluvuuden tavoitteluun perustuu myös radiopsykologi Pekka Saurin Yölinja-ohjelma, jossa ahdinkoon ajautuneet soittajat keventävät sydäntään itsensä ja kuuntelijoiden iloksi. On terveellisempää olla kerran viikossa yhdessä yksin kuin jatkuvasti yksin yksin.
Paljastuksilla on oma arvohierarkiansa, eikä altruistinen argumenttikaan sovellu kaikkiin tilanteisiin. Vai miltä tämä kuulostaisi: ”Kerron kirjassani, miltä tuntuu olla sadistinen vaimonhakkaaja. Toivon sen antavan hieman lohtua muille sadistisille vaimonhakkaajille.”
Tai tämä: ”Ummetus on kauhea vaiva. Toivottavasti joku ummetuksesta kärsivä löytää romaanistani helpotusta.”
Eettisesti kestävässä paljastuksessa tulisi aina olla mukana jotain ylevää, jotain mihin yleisö voi halutessaan samaistua. Uhrin näkökulma on turvallisempi kuin pyövelin, selviytymistarinat myyvät paremmin kuin valitusvirret. Kirjoittamaton sääntö kuuluu, että likapyykkiä ei saa pestä julkisesti.
Mutta miksei saa? Ja miksi ihmeessä kukaan haluaisi pestä julkisesti puhdasta pyykkiä? Todistaakseen, että meidän perheessä ollaan niin fiinejä, ettei lakanatkaan hiesty?
Vaikka sallittujen aiheiden alue on laajentunut rajusti parissa vuosikymmenessä, kehityksellä on myös vastavoimansa. Kun itsesensuuri ja sosiaalinen kontrolli höllentyvät, markkina-arvon merkitys korostuu entisestään. Kertomatta jää se mistä kukaan ei maksa. Tabut eivät katoa, ne muuttavat vain muotoaan.
Psyyken ongelmat ovat nykyään sallittu aihe. Neil Hardwickin ja Tellervo Koiviston kaltaiset arvostetut henkilöt vaikuttavat osaltaan siihen, mistä saa puhua ja miten tavallinen kansalainen vetää omat rajansa. Kuuluuko pöntöllä istuminen yksityiseen vai julkiseen elämään? Onko epätoivoinen kulissien ylläpitäminen vähemmän nöyryyttävää kuin ongelman myöntäminen?
Mediapelin amatööreillä ja ammattilaisilla on yhtäläinen oikeus valita, mitä itseään koskevia tietoja he panevat yleiseen levitykseen, mutta sen jälkeen julkisuus voi tehdä niillä mitä haluaa: käyttää tai olla käyttämättä, tulkita toisin, vääristellä, höystää juoruilla tai keksiä lisää. Mediahahmo on median luomus, ja sillä on yhtä vähän oikeuksia mediaan nähden kuin romaanihenkilöllä kirjailijaan nähden.
Säännöllisin väliajoin joku b-luokan julkkis repii pelihousunsa sen vuoksi, ettei mediahahmo vastaa hänen todellista persoonaansa. Oikeastaan hänen pitäisi olla kiitollinen. Tragedia olisi, että se vastaisi. Siviilihenkilö Matti Nykänen saisi törttöillä juovuksissa seuraavat 200 vuotta, eikä hän ikinä yltäisi lähellekään samaa säälittävyyden tasoa kuin hänen lööppivastineensa.
Julkisuussysteemiä voidaan kyllä arvostellakin, mutta arvostelija ei voi itse asettua systeemin ulko- tai yläpuolelle. Sikäli kaikki ovat samassa liemessä.
Esimerkin kiltistä, systeemiin hyvin kotiutuneesta mediahahmosta tarjoaa Jari Tervon isänpäiväkirja Kallellaan. Kertojaminän suhde rooliinsa on selvänäköinen mutta myötäkarvainen. Kahden Julkkiskirjan tekijä ja Uutisvuodon kuoliaaksinaurattaja luettelee nimekkäitä tuttaviaan ja nauttii täysin siemauksin oletetusta kiinnostavuudestaan. Lisäksi kirja kertoo Kallesta.
Tervon vanha kilpakumppani Kari Hotakainen oli pari pykälää rohkeampi romaanissaan Klassikko (1997). Teos on itse kauttaaltaan riippuvainen siitä hömppäviihteen, itsetilitysten ja kirjallisten trendien kulttuurista, jota se pilkkaa. Hotakainen ei päivittele tyyliin ”kyllä se on sitten kauheaa tämä julkisuus” vaan toteaa kylmästi asioiden tilan: julkisuus on arveluttavaa touhua ja minä olen arveluttava henkilö.
Toisaalta osa romaanin hauskuudesta syntyy juuri siitä, että fiktiivinen päähenkilö Kari Hotakainen ei onnistu huoraamaan siten kuin markkinat vaativat. Kustantaja hylkää Hotakaiselta tilaamansa, epäaidoiksi osoittautuneet päiväkirjat, koska Hotakainen on ”myynnin kannalta kriittinen” kirjailija eikä hänessä ole ”tunnettuutta”. Myöhemmin päähenkilö hankkii tarvittavan tunnettuuden, mutta siinä vaiheessa ollaankin jo tukevasti fantasian puolella.
Ihmisten eriarvoisuus suhteessa julkisuuteen on niin räikeää ja itsestään selvää, ettei sitä voi kunnolla edes nähdä muuten kuin fiktion läpi suodatettuna.
Avioero ja uusi heila silloin tällöin riittävät pitämään iskelmätähden otsikoissa. Hänen ei tarvitse mennä television keskusteluohjelmaan tappelemaan. Hänen ei tarvitse päästä Guinnessin ennätysten kirjaan. Mitä vähemmän nimeä ja suhteita henkilöllä on, sitä omituisempia sirkustemppuja hän joutuu tekemään saadakseen naamansa edes Orimattilan paikallislehteen.
Äskettäin edesmennyt sarjakuvataiteilija Carl Barks piirsi vuonna 1953 tarinan, jossa Aku Ankka pyrkii mukaan television tietokilpailuun. Ohjelmaan huolitaan vain, jos on tarpeeksi kuuluisa. Parin tuloksettoman mediaiskun jälkeen Akun onni kääntyy: hän saa haltuunsa maailman ainoan puhuvan koiran. Lopulta sekään ei riitä, koska hänen veljenpojillaan on laulava kissa.
Julkisuus ei ole projekti, jota yksilö voi mielensä mukaan hallita. Julkisuus ei ole reilua. Ainoa todellinen nöyryytys on kuvitelma, että sen pitäisi olla reilua.
Jukka Lehtosaari
Piirros Jussi S. Karjalainen
