Raha rynni viime vuosikymmenellä yliopistojen yli. Hengen pyhättöjen ylväästä autonomiasta ei jäänyt paljoa jäljelle, kun lama löi julkisen sektorin maahan ja yliopistoja alettiin pitää valtionvirastoina muiden virastojen joukossa.Alkoi nälkäkuuri, joka toi yritysajattelun yliopistoihin.
Opetuksen ja tutkimuksen tehokkuutta alettiin arvioida, resurssien riittävyyttä tarkkailtiin mittatikulla ja tulosta toivottiin lisää.Opintotukiuudistuksella pyrittiin tehostamaan opiskelua ja opintoajat haluttiin rajata viiteen vuoteen.Tutkimuksen piti nyt tuottaa muutakin kuin hyllyntäytettä. Sen piti tuottaa rahaa.
Malli jyrää
Helsingin yliopistossa tehokkuusajattelu ruumiillistuu uudessa rahanjakomallissa ja jatkuvasti kasvavissa kontakteissa yritysmaailmaan.”Malli” palkitsee tuottavia ja tehokkaita laitoksia. Siis samoja, jotka onnistuvat haalimaan itselleen myös ulkopuolista rahoitusta.
Pienet humanistiset aineet, esimerkiksi harvinaiset kielet, ovat alkaneet näivettyä. Ne eivät kiinnosta yrityksiä eivätkä tuo rahaa yliopistolle.Puolijumalaksi kohonneen Mallin isä, rehtori Kari Raivio myöntää, että kun lama pakotti yliopistot lähestymään yrityksiä, myös käsitys yliopiston roolista muuttui.
”On syntynyt käsitys stakeholder (osakas). Yliopistolla on erilaisia stakeholdereita, joilla on tietynlainen intressi yliopistoihin, niiden toimintaan ja siitä hyötymiseen. Liikemaailma on selvästi yksi niistä”, Raivio sanoo.
Helsingin yliopistolla on parhaillaan vireillä useita projekteja, joissa suunnitellaan, kuinka yliopiston aivokapasiteettia voitaisiin tehokkaammin myydä. Yksi tapa ovat yliopiston omat yritykset.
Esimerkiksi Helsinki University Licencing huolehtii tutkimuslöydösten patentoinnista ja lisensoinnista ja pyrkii tarjoamaan yliopistollisia tutkimuslöydöksiä muiden hyödynnettäväksi.
”Patentoinnin ja lisensoinnin kautta hyöty koituu paitsi firmalle myös yliopistolle ja tutkijalle itselleen”, Raivio muistuttaa.Raivio on uuden ajan apostoli. Hänet valittiin rehtoriksi nimenomaan saneeraajana.
Lisää rahaa
Samalla kun yliopistosta on tehty yritysopistoa, se on alkanut näyttää julkisuudessa rahaa ruikuttavalta rassukalta. Uutiset yliopistosta ovat yhä useammin uutisia rahasta. Perusrahoituksen taso on jäänyt laman kaivamaan kuoppaan ja kasvava ulkopuolinen rahoitus suuntautuu tutkimukseen.
Rahanpuute oli myös tarpeeksi iso asia, että opiskelijat ja tieteentekijät saatiin pitkästä aikaa yhdessä barrikadeille.Vaikka eduskuntatalon edessä esiinnyttiin yksimielisinä, yliopistolaisten keskinäinen solidaarisuus on alkanut rakoilla tuottavuuden tunkiessa sisään.Huippuyksiköistä kuuluu jo valitusta siitä, että huippututkijat joutuvat tekemään vaativaa tutkimusta samalla palkalla kuin hännänhuiput.
Yhä useammat sanovatkin kokonaan hyvästit akateemiselle maailmalle ja lähtevät rahan perässä yksityisen sektorin palvelukseen.Jäljelle jäävien professorien työstä yhä suurempi osa on hallinnointia ja taistelua rahasta. Pätevimpiä esimiehiä ovat ne, jotka pystyvät hankkimaan oppiaineelleen eniten rahaa.
Lillrankin malli
Mikä on seuraava askel yliopiston yhtiöittämisen tiellä? Yhden vaihtoehdon esitti vapun alla teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden professori Paul Lillrank Talouselämä-lehdessä.
Lillrankin mielestä yliopistot ovat edelleen tehottomia. Korkeampi opetus on rakenteellisessa kriisissä, jonka tunnusmerkkejä ovat muun muassa huono hallinto ja perverssi rahanjakotapa.
”Tilanne on sama kuin telakkateollisuudessa tai Venäjän kansantaloudessa. Rahaa voi kaataa sammiokaupalla, mutta mitään ei tapahdu”, Lillrank luukutti.Hän olisi valmis lakkauttamaan korkeakoulut, heittämään rehtorit ja muut byrokraatit pois ja jakamaan opetusministeriön rahat suoraan suorittavalle tasolle: laitoksille ja tiedekunnille.
Lillrank kertoo monen kollegan tulleen kirjoituksen jälkeen kehumaan suorapuheisuudesta. Teknillisen korkeakoulun rehtorilta saatu palaute ei ole ollut yhtä aurinkoista.
Korkealta tasolta tulleesta höykytyksestä huolimatta Lillrank ei vedä sanojaan takaisin.Yliopistoilla on ylisuuret ja ylihienot tilat. Moninkertainen hallinto nielee rahaa ja yliopistojen taloudenpito on retuperällä.
”Niinistön ei pidä antaa lisää rahaa kenellekään, koska se vain pönkittää näitä huonoja rakenteita ja antaa tekosyyn olla tekemättä mitään.”
”Saneerausta hoitamaan pitäisi palkata joku toimialarationalisoinnissa kokemusta hankkinut johtaja, kuten Percy Barnevik, Tauno Matomäki tai Krister Ahlström”, Lillrank lataa.
Vaikka Lillrankin malli on vielä utopiaa, se osoittaa, millä asetuksilla keskustelua yliopistojen roolista käydään. Avainsanat ovat tuottavuus, tehokkuus ja raha.
Mikko Metsämäki
