Sparraajaporvarit

T:Teksti:

Vuosi sitten nousi hirmuinen äläkkä kun historioitsija Vesa Vares rohkeni kirjoittaa kokoomuksen nuortenliiton KNL:n historiassa avoimesti 70-luvun rähmällään olosta. Tuolloiset Neuvostoliiton kumartajat, Ilkka Kanerva ja Anders Blom, eivät millään sulattaneet omien luurankojensa esille kaivamista.
    Dosentti Vares iskee jälleen. Tällä kertaa hän on kirjannut muistiin kokoomuksen opiskelijajärjestön Tuhatkunnan historian 40 ensimmäistä vuotta. Vaikka Vareksen Puolueen sparraaja -kirja käsittelee suomettumisen ja opiskelijaliikkeen yltiöpolitisoitumisen vuosia, ei äläkkää ole syntynyt.Vareksella on siihen selitys: Tuhatkunnassa ei ollut sellaisia henkilöitä, joilla olisi poliittista nykyuraa ja joille itään päin rähmällään olo olisi kiusallista.
    KNL -jupakkaa selittää myös 70-luvulta puolueessa säilynyt kuppikuntajako Kanervan ja Ben Zyskowiczin välillä.
    ”Tuhatkunta on myös ollut aina KNL:a yhtenäisempi jo pelkästään pienemmän kokonsa vuoksi. Järjestön johtoon tuli joku porukka, joka oli yleensä yksimielistä asioista. Sitten porukka vaihtui. Pysyviä rintamalinjoja ei syntynyt”, Vares kertoo.

Hidas lähtö

Kokoomuksella ei ollut vielä 1950-luvulla lainkaan suoraan puolueeseen kytköksissä olevaa opiskelijajärjestöä. Vuonna 1960 tehtävää varten perustettiin Kansallisten ylioppilaiden liitto.
    Vaisuna toimineen liiton tilalle perustettiin neljää vuotta myöhemmin uusi kattojärjestö Tuhatkunta. Nimi oli kuittaus Sadankomitealle.
    Opiskelijatoiminnassa katsottiin 60-luvun lopulle saakka, ettei ylioppilaiden pitäisikään hypätä poliittiseen karsinaan, vaan katsoa ensin kokonaisuutta. Vuosikymmenen vaihteessa opiskelijaliike politisoitui ja oikeisto sen mukana.”Kokoomusopiskelijat suhtautuivat kriittisesti Vanhan valtaukseen. Heidän tarkoituksenaan oli olla radikaaleja, mutta ei sen takia, että oltaisiin samaa kuin vasemmistolaiset, vaan koska sukupolven tunnus oli olla radikaali”, Vares kuvaa.
    Konservatiivista koti uskonto isänmaa -retoriikkaa oli turha tulla tarjoamaan silloisille opiskelijoille: sillä olisi vain tullut ulosnauretuksi. Tuhatkuntalaisissa linjauksissa painotus oli yksilössä, kun vasemmisto luotti kollektiiviseen voimaan.
    ”Se oli heidän tapansa sopeutua tilanteeseen ja ohjata radikalismia ’oikeaan’ suuntaan. Linjaukset kuitenkin kauhistuttivat vanhoja oikeistolaisia. He samaistivat ne vasemmistolaisuuteen.”

Luonto politisoitava

Oikeisto-opiskelijatkin radikalisoitui-vat vasemmistolaisten vanavedessä 70-luvulla tultaessa. Eräässä Tuhatkunnan muistiossa kaavailtiin Suomen armeijan liittämistä YK:n rauhanturvajoukoiksi, toisessa kyseenalaistettiin yksityinen omistusoikeus tai vähintäänkin kiistettiin, että se olisi ajattelun lähtökohta.
    Myös kirkon ja valtion eroa vaadittiin. Nuori oikeisto -lehdessä oli otsikko ”Luonto on politisoitava”.
    Tuhatkuntalaiset spekuloivat myös uudella rikollisuuden poistotavalla: rangaistusten sijaan ryhdyttäisiin palkitsemaan lain noudattamista. Näin rikosten tekeminen kävisi kannattamattomaksi.
    ”Johtoporukka pyöritti näitä ajatuksia vastauksena sosialismille. Marxismi-leninismi katsottiin tuolloin tieteelliseksi teoriaksi. Kokoomuslaisilla piti olla omia teorioita”, Vares kertoo.
    Tuolloin valiteltiin usein, että riviopiskelijaa on vaikea porvarisoida. Erityisen vaikeaa se oli käytännönläheisillä opiskelualoilla, kuten teekkareiden ja kyltereiden ja sairaanhoito-opiskelijoiden joukossa.

Kekkoslainen järjestö

Tuhatkuntalaiset seisoivat vielä vuonna 1968 kokoomuksen presidenttiehdokkaan Matti Virkkusen takana. Pari vuotta myöhemmin tilanneanalyysi muuttui: Kekkosta ei kannattanut vastustaa, koska hänen ohitseen eivät hallituksen ovet ikinä aukenisi.
    ”Sille sukupolvelle Neuvostoliitto oli itsestäänselvyys, jonka olemassa ololle ei voinut mitään”, Vares kuvaa.
    Raaka valtapolitiikka ja idänsuhteet olivat Tuhatkunnalle vähemmän tärkeitä kuin nuorisojärjestö KNL:lle. Nuorisoliitto saattoikin suurine jäsenmäärineen olla neuvostovinkkelistä Tuhatkuntaa merkittävämpi yhteys suomalaiseen porvarinuorisoon, Vares pohtii.
    Tuhatkunta keskittyi ulkomaanasioissaan globaaleihin kysymyksiin, kuten kehitysmaihin ja YK:hon. Oikeamielinen idänpolitiikka oli silti sisäistetty kokoomuksen opiskelijajärjestössä: 70-luvun puolivälissä sen toimintasuunnitelmaan oltiin kirjaamassa, että Tuhatkunta on kekkoslainen järjestö. Kirjaamisesta kuitenkin luovuttiin. ”Ilmeisesti katsottiin, että se olisi näyttänyt liialliselta henkilöpalvonnalta”, Vares naurahtaa.
    Puolueen nuorisojärjestöissä on erikoista se, että KNL ja Tuhatkunta toimivat rinnakkain. Vielä 70-luvulla niillä oli runsaasti päällekkäisjäsenyyksiä, mikä takasi kummallekin järjestölle yliedustuksen puoluekokouksiin. Nuoria oli kokousedustajista parhaimmillaan kolmannes. Järjestöjen yhdistämistä puuhattiin tuolloin tosissaan, mutta hankkeet kaatuivat.
    Ukkopuolueen suuntaan nuorisojärjestöjen linja on ollut yhteneväinen: roolina on toimia puolueen omatuntona.”Keskenään ne ovat kisanneet siitä, kumpi on vielä parempi omatunto”, Vares kertoo.
    Tuhatkuntalaiset ovat pitäneet itseään puolueen sisällä henkisenä avantgarde-järjestönä ja väheksyneet KNL:a lasten massajärjestönä. KNL:ssa on puolestaan puhuttu punaisesta Tuhatkunnasta ja arvosteltu sitä liian radikaaliksi.

Oikealta ohi

Vastareaktiona 1970-luvun politisoitumiselle opiskelijat vieraantuivat puolueista 80-luvulla. Haastajaksi nousi ympäristöliike, jonka esille nostamat uudet teemat otettiin Tuhatkunnassakin vakavasti. Vihreistä oltiin huolestuneita kilpailijana, vaikka heitä pidettiin yhden asian liikkeenä.
    ”Kun ensimmäiset vihreät valittiin eduskuntaan, Tuhatkunnan muistioissa puhuttiin Fjällrävenin merkkivaatteissa kulkevista elämäntapakapinallisista”, Vares sanoo.
    Vastareaktio tuli 90-luvun puolella: Tuhatkunta kiilasi KNL:n oikealle puolelle.”Tuolloin katsottiin, että maailmanparantamista oli harrastettu liikaa. Tuhatkunnan mukaan ylioppilaskuntien piti keskittyä opiskelijaa käytännön tasolla koskeviin asioihin, lähinnä edunvalvontaan.”
    Tuhatkunnan rooli puolueensa henkisenä sparraajana on ollut moninainen: toisaalta sen tehtävä on ollut rekrytoida puolueeseen nuoria tekijöitä ja toimia kykyhautomona, toisaalta suuri puolue tarvitsee äänekkään, mediakynnyksen ylittävän sisäisen opposition.
    ”Puoluejohto on käyttänyt nuorisojärjestöjensä radikaalisuutta taktisena aseena konservatiivisiipeä vastaan. Konservatiivien näkemykset taas ovat tasapainottaneet radikaalien vaatimuksia”, Vares kuvaa.
    Näkyvimmin Tuhatkunta on pystynyt vaikuttamaan kokoomuksen puolueohjelman sisältöön.”Perinteisesti oikeistopuolueissa ei ohjelmia vain ole otettu niin vakavasti kuin vasemmistossa.”

Jan Erola
Kuva: Tuhatkunnan arkisto