07. huhtikuuta 2000
Teksti:

Suomalaista valtamediaa seuraamalla Yhdysvaltain sisäpolitiikasta saa hyvin simppelin kuvan. Kahden identtisen puolueen identtiset edustajat tuntuvat kilpailevan lähinnä siitä, kuka onnistuu olemaan konservatiivisin ja kaksinaismoralistisin.
    Kuva on oikea, toteaa Tampereen yliopistossa vieraileva Texasin yliopiston viestinnän tutkija Christian Christensen.
    ”Suomalaisilla standardeilla Yhdysvaltain kaksi puoluetta ovat merkittävän samankaltaisia. Missä tahansa eurooppalaisessa valtiossa molemmat luokiteltaisiin oikeistokonservatiivisiksi puolueiksi”, Christensen sanoo.
    Kun demokraattisesta ja republikaanisesta puolueesta on mahdoton löytää talouspoliittisia eroja ja sosiaalipoliittisissa eroissakin on kyse vivahteista, kättä väännetään yleisesti tunteita kuohuttavista asioista kuten abortista.
    Mutta tämä ei ole koko kuva. Yhdysvaltain puoluekenttä on paljon monipuolisempi kuin Eurooppaan asti näkyy, eivätkä pääpuolueet ole sisäisestikään yksimielisiä elefantteja tai aaseja.
    Esimerkiksi tämänvuotisiin presidentinvaaleihin oman ehdokkaansa on asettamassa kolmisenkymmentä puoluetta. Mukana ovat muun muassa Perhearvojen puolue, Kieltolakipuolue ja Vihreä puolue.
    Valtakunnallisessa mittakaavassa ryhmät ovat niin pieniä, että ehdokkaiden vaalikassat kuivuvat ennen kuin pääehdokkaat kymmenine miljoonine dollareineen ovat edes lämmittelyvaiheessa.
    Ja viimeistään enemmistövaalijärjestelmä karsii vaihtoehdot kahteen. Kun osavaltion vaalivoittaja korjaa koko osavaltion äänipotin, pienten puolueiden mahdollisuudet ovat liittovaltion tasolla olemattomat.

Puolue puolueessa

Tyypillistä Yhdysvaltain pienpuolueille onkin se, että vaikka ne ovat muodollisesti itsenäisiä, monet toimivat myös jommankumman valtapuolueen sisällä. Kun pääpuolueilla ei ole puolueohjelmaa eikä ideologiaa, aktiiviset pienryhmät pystyvät lobbaamaan asioitaan sisältä käsin. Tähän perustuu myös kansalaisjärjestön vahva asema jenkkipolitiikassa.
    ”Kun isoissa puolueissa ei ole puoluekuria, periaatteessa kuka tahansa voi ilmoittaa olevansa demokraatti tai republikaani”, politiikan tutkija Erkki Berndtson muistuttaa.
    ”Tällä hetkellä kolmantena varteenotettavana voimana voi pitää Ross Perotin perustamaa Uudistuspuoluetta, Reform Partya, jolla on ollut jonkinlaista menestystä paikallistasollakin”, Berndtson sanoo.
    Liikemies Perot sai vuoden 1996 presidentinvaaleissa noin kahdeksan miljoonaa ääntä, kun pääehdokkaiden äänimäärät liikkuivat 40 ja 50 miljoonan välillä.Multimiljonääri Perot ei onneksi ole jenkkipolitiikan ainoa vaihtoehto.
    ”Viime aikoina muun muassa Vermontissa ja New Hampshiressa on ollut uudenlaista poliittista liikehdintää. New Hampshiressa vihreät ovat aktiivisia ja Vermontissa toimii niin sanottu progressiivinen koalitio”, Berndtson sanoo.
    Erityisesti itärannikolla suosiota saavuttaneilla vihreillä on olemassa myös toimiva valtakunnallinen organisaatio. Edustajainhuoneen ainoa riippumaton edustaja on kuitenkin edelleen Vermontista valittu sosialisti Bernie Sanders.Osavaltioiden kongresseissa ja paikallistasolla riippumattomia edustajia on enemmän.

Ääni ei kuulu

Pienten puolueiden kasvun pääpuolueiden loisista itsenäisiksi tekijöiksi estää enemmistövaalijärjestelmän ohella se, etteivät ne saa ääntään kuuluviin isoissa medioissa. Ne ovat näkymättömiä suurille massoille, eikä ilman media-aikaa ole asiaa valtakunnan politiikkaan.
    ”Tietyt asiat, kuten ympäristökysymykset, ovat tarpeeksi isoja saadakseen vähän lähetysaikaa, mutta nekin jäävät hyvin vähälle huomiolle”, Christian Christensen sanoo.
    Mediayhtiöt saavat rahansa kanavillaan ja lehdissään mainostavilta yrityksiltä, eikä poliittisista epäkohdista paukuttaminen luo hyvää myynti-ilmapiiriä, Christensen muistuttaa.
    Christensen onkin kritisoinut luentosarjoillaan jenkkimedian kaupallisuutta. Hänen mielestään se on mennyt liian pitkälle.
    ”Kaikki, mihin kaupallinen televisio koskee, muuttuu hyödykkeeksi: presidentinvaalit, sota, urheilu… Toisin sanoen välitetyn tapahtuman arvo on vain siinä, kuinka moni sitä seuraa ja paljonko katsojilla on varaa kuluttaa ohjelman aikana mainostettuihin tuotteisiin.”
    Pienpuolueiden areenaksi on jäänyt internet, joka pullistelee kansalaisjärjestöjen ja paikallispoliitikkojen sivuja. Enemmistövaalijärjestelmän aikana pienpuolueiden kohtaloksi jääneekin hautautua bittiavaruuteen.
    Eikä muutosta vaalijärjestelmään ole tulossa. Vuodelta 1787 oleva perustuslaki on liian pyhä, että siihen uskallettaisiin puuttua.
    ”Poliittiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti ajatus, että järjestelmä on paras mahdollinen ja ongelmat johtuvat yksittäisten poliitikkojen ahneudesta ja ihmisluonteesta – ei järjestelmästä”, Erkki Berndtson sanoo.

Mikko Metsämäki