07. huhtikuuta 2000
Teksti:

Kun Yhdysvalloissa ojentaa lentokentän virkailijalle laukkunsa, hän kysyy aina kaksi seuraavista kysymyksistä: ”Pakkasitteko laukkunne itse? Onko se ollut hallussanne jatkuvasti? Onko kukaan vieras antanut teille tavaroita vietäväksi?”
    Kuka siihen vastaisi, että ”kyllä, iso tatuoitu gangsteri antoi tuommoisen pussin valkoista jauhetta”? Mutta virkailija ei kyseenalaista, vaan sanoo lauseet aina yhtä tarmokkaasti. Miksi?
    Kun alle nelikymppinen menee Yhdysvalloissa kaljakauppaan ja nostaa viinat tiskille, häneltä kysytään henkilötodistus. Tai kun Amerikassa menee punttisalille, saa eteensä säännöt. Jos jotain jää epäselväksi, ne löytyvät varmasti joka seinältä. ”8. Paidan on peitettävä rintakehän alue.”
    Miksi kaikki on vapauden valtakunnassa niin kyllästetty säännöillä? Vai onko?Ainakin Fullertonin yliopiston sosiologian professori Scott Schaffer innostuu. ”Intuitiosi osuu oikeaan! Tämä on hyvin sääntöjen ohjaama maa.”
    Schaffer muistuttaa, että oikeusjuttujen hinta selittää suuren osan sääntöjä: yritykset vetäytyvät kaikin keinoin vastuusta. Mutta säännöt kertovat jotain suurempaakin tästä yhteiskunnasta, jossa käsky on käsky ja sääntö sääntö.Sen sijaan, että pohdittaisiin tylsästi amerikkalaisuutta uskonnon, aseiden, materialismin tai autojen kautta, Yhdysvaltoja voi katsoa Sääntöjen yhteiskuntana. Ja nämä säännöt ovat eri maata kuin meillä Euroopassa. Siksi Amerikka on erilainen.

Tienlaita vilisee Amerikassa jatkuvasti sanallisia sääntöjä, varoituksia ja ohjeita: ”Stop”, ”Sakko laittomasta laitakaistalla ajamisesta 271 dollaria”, ”Tietyömaalla sakot tuplaantuvat”. Yksiselitteistä ja tehokasta.
    Säännöt vilahtelevat myös ruokatarvikkeissa, urheiluvälineissä (”keskustele lääkärisi kanssa ennen juoksumatolle astumista”) tai mainoksissa. Kaupassa käynti tai vakuutusyhtiössä asioiminen ovat labyrinttejä, jossa alennuksille ja ehdoille on omat säännöstönsä, jotka tulisi tuntea saadakseen parhaan hinnan. Ja kumma kyllä, ihmiset oikeasti osaavat vakuutusindeksien kiemurat.
    Näille kummallisuuksille pitäisi kai naureskella, mutta sääntöjen kanssa ollaan täällä tosissaan. Laki on korkein sääntöjen muoto ja se on Yhdysvalloissa suuressa arvossa. Kunnioituksen huomasi jo ranskalainen Alexis de Tocqueville, joka kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvulla. Historioitsija talletti klassikkoonsa Democracy in America piirteitä, joita vieläkin toistetaan totuutena amerikkalaisista.
    ”Yhdysvalloissa kaikki ovat henkilökohtaisesti kiinnostuneita pakottamaan koko yhteisöä noudattamaan lakeja… Yhdysvaltojen kansalainen tottelee lakia, ei koska se on enemmistön tahto, vaan koska se on hänen omansa. Hän pitää sitä sopimuksena, jossa on itse osallinen.”
    Filosofi Jean Baudrillard kirjasi 150 vuotta de Tocquevillen jälkeen teokseensa America: ”Laki ei ole sopimuksenvarainen: sinun on tarkoitus tuntea se ja noudattaa sitä… Hämmentävää on, että Yhdysvaltojen systeemissä lain rikkomisessa ei ole mitään kunniallista. Siitä ei saa arvostusta, eikä siinä ole mitään erikoislaatuista.”
    Lait ovat vain yksi sääntöjen luokka. Scott Schaffer muistuttaa, että keskiluokkaisten moraalinormien kunnioittaminen on keskeistä. Niihin opettaminen on monien televisiosarjojenkin tärkeä tehtävä.
    Yhdysvaltojen liberalismin ideaan voi väittää kuuluvan ajatus, että kun kaikki elävät sääntöjen mukaisesti, kaikilla menee paremmin. Ja kun sääntöjen alue loppuu, on ihminen vapaa. Sen kun tekee, yrittää ja rikastuu.

Vertausta tekee mieli jatkaa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että amerikkalaisten pää toimii kuin suuri sääntökirja elämän totuuksista.
    ”On helppo todeta, että lähes kaikki Yhdysvaltojen asukkaat ajattelevat samalla tavalla ja ohjaavat ajatuksiaan samojen sääntöjen mukaisesti. Vaikka he eivät ikinä vaivaudu määrittelemään näitä sääntöjä, heillä on koko kansaa koskeva filosofinen metodi”, kirjoittaa de Tocqueville.
    Kaikki täytyy pystyä tiivistämään peukalosäännöiksi. ”Miten yhteiskunta toimii?” -kysymykseenkin on oltava selkeä ja nopea vastaus.
    Keskeinen lähde tällaisille ohjeille ovat yliopistojen peruskirjat, textbookit, joita luetaan Amerikassa hirvittävästi. Niissä aiheet esitellään yksinkertaisesti, lopussa on tiivistelmä ja kysymyksiä.Peruskirjojen jujuhan on siinä, että samalla, kun ne kuvaavat yksinkertaisesti ”todellisuutta”, ne ojentavat opiskelijoille käytäntöä varten toiminnan kehikon. Moni ryhtyy elämään kuten kirja sanoo, ja niinpä kirjan kuvaus vahvistuu.
    Siksi Amerikkaa voisi nimittää peruskirjojen yhteiskunnaksi, textbook societyksi.
    Rakkain esimerkki tästä ovat kansantaloustieteen oppikirjat. Ne kertovat, että yhteiskunta perustuu kysyntään ja tarjontaan ja muutamiin muihin periaatteisiin – ja sillä selvä. ”Kuin suoraan Taloustiede 101:stä”, saattaa joku heittää innoissaan viitaten alan peruskurssiin.

Amerikkalaisten ajattelutapa juontuu yksilöllisyydestä, de Tocqueville uskoo: ”Kaikki sulkeutuvat omaan itseensä ja haluavat tulkita maailmaa sieltä käsin. Tämä amerikkalaisten tapa (…) tekee heidän omasta ajattelustaan standardin kaikelle.”
    Yksittäinen ihminen tarvitsee selkeyttä tajutakseen monimutkaisia asioita. ”Koska heidän täytyy toimia omien päätelmiensä varassa, he haluavat lähestyä ajattelunsa kohdetta mahdollisimman selkeästi. Sen vuoksi he riisuvat sen kaikesta. He poistavat kaiken, joka etäännyttää heitä ajattelunsa kohteesta ja kaiken, joka peittää sen katseelta.”
    Epäröinti, määrittelemättömyys, on typeryyttä. Niinpä televisiossa ja radiossa asiantuntijoiden on turha pohtia; he kiteyttävät ja toteavat, kirjoittavat elämän sääntökirjaa. Jos sinulla on tämä sairaus, ota tuota ainetta. Jos haluat palkankorotuksen, tee näin.
    Kaikkeen löytyy ohjekirjoja. Esimerkiksi kotinsa kaaokseen sotkeville ”messieille” on ”kymmenen tietä onneen” -opuksia. Tai talouden alalla, jossa kansa pauhaa ”uudesta”, internetin vetämästä taloudesta. Lentokoneessa vieressä istunut mies luki kirjaa The Cyber Rules. Käytävän toisella puolella otsikko oli Uusi talous, uudet säännöt.

Mihin textbook-mentaliteetti on johtanut?
    Jos ollaan amerikkalaisia, mitataan onnistumista tuloksilla. Kaksi eniten säännöistä ja lainalaisuuksista riippuvaa elämänaluetta ovat talous ja urheilu. Niissä jenkit ovat maailman parhaita. Molemmat perustuvat siihen, että pelaa niin kovaa kuin säännöt sallivat. On pysyttäydyttävä perusasioissa; todellisuuden olemassaoloa ei kannata ryhtyä pohtimaan, kun Esa Tikkanen taklaa tai konkurssi uhkaa.
    ”Ei tietenkään”, on luonnollinen vastaus. Mutta jos uskotaan de Tocquevilleä tai Baudrillardia, eurooppalainen vastaa ”ei tietenkään” vain, koska tilanne kuulostaa uhkaavalta, mutta amerikkalaiselle metafysiikka ei tullut edes mieleen.
    Baudillard väittää, että amerikkalaista puuttuu ajattelustaan yksi taso, kyky sarkasmiin ja itsekritiikkiin. Se on vienyt heiltä taidon verrata itseään muihin. Siten he eivät voi edes kuvitella, että jossakin voisi olla toisenlaiset säännöt.
    Tuo alkukantaisuus viehättää Baudillardia yksinkertaisuudessaan ja selkeydessään. Hän toteaa: ”Aja 10 000 mailia Amerikan halki ja saat enemmän tietoa tästä maasta kuin mitä kaikki sosiologian ja politologian tutkimuslaitokset ovat keränneet.”
    Mitä tieltä sitten löytyy? Ainakin valloittavan yksinkertaiset säännöt: Väistämisjärjestystä ei tarvitse muistaa, koska joka kadunkulmassa on stop-merkki, kärkikolmio tai liikennevalot. Liikennemerkkejä ei tarvitse tulkita, koska merkeissä lukee selvästi, mitä halutaan. Ja käyttäytymissäännöt pelaavat, tilaa annetaan aina.
    Ei siis kannata ihmetellä, jos amerikkalainen sadattelee Helsingin kantakaupungin kaaosta tai Lahden moottoritien pissapäisiä ohittajia – tai ihmettelee muuten vain Euroopan erilaisuutta niin kuin me kummastelemme Amerikkaa. Jenkki on tottunut kunnon sääntöihin.

Kirjoitus perustuu löyhästi Jean Baudrillardin teokseen America, Alexis de Tocquevillen Democracy in Americaan (1-2) ja Risto Heiskalan Onko Amerikka totuus Euroopasta? sekä parin kuukauden Amerikan intensiiviseen seuraamiseen.

Matias Möttölä,
Los Angeles