Pienen ihmisen puolesta

T:Teksti:

Amerikkalaiset ylvästelevät mieluusti demokratiallaan, mutta minkälainen maailmankuva piilee yhdysvaltalaisen demokratiakäsityksen taustalla?
    Hollywood-elokuvat ja tv-sarjat kertovat yhden vastauksen kysymyksiin.Niiden sanoma on hämmästyttävän usein kiteytettävissä yhteen lauseeseen: pieni ihminen on aina luonnostaan rehti ja oikeudentuntoinen. Hän ei aina ole älykäs, mutta viattoman naiivin ulkokuoren alta paljastuu viisas kadunmies.
    Tämän vastapainoksi ”herrat” ovat järjestään korruptoituneita, systeemin mädättämiä uraohjuksia. Vain tavallinen perusihminen voi saada heidät muuttamaan suuntaansa ja kääntymään taas kansan puoleen.Puhtaimmillaan vastakkainasettelu ”tavallisen kansan” ja ”eliitin” välillä näkyy Frank Capran elokuvissa.

Hän uskoi ihmisiin

Sisiliassa syntynyt Frank Capra (1897-1991) uskoi tavallisen tallaajan älykkyyteen, rehellisyyteen ja hyvyyteen. Hänen tuotantonsa on Amerikan ja pienen ihmisen ylistyslaulu, josta ei sentimentaalisuutta ja suuria sanoja puutu.
    Selkeimmin ohjaajamestarin idealismi näkyi jokajouluisessa kyynelten tirauttajassa Ihmeellinen on elämä (1946) sekä hänen ennen toista maailmansotaa tekemissään elokuvissa.
    Mr. Deeds menee kaupunkiin
(1936) kertoo miehestä, joka perii jättiomaisuuden ja haluaa lahjoittaa kaiken köyhille. Mr. Smith menee Washingtoniin (1939) kuvaa tavallista kadunmiestä, joka päätyy senaattoriksi. Elokuvan huikeassa loppukohtauksessa James Stewartin esittämä idealisti puhuu senaatissa yhtä mittaa vuorokauden tuodakseen poliitikkojen pimittämän totuuden esiin.
    He uskoivat elämään
(Meet John Doe, 1941) kertoo kulkurista, josta tulee koko kansakunnan symboli. Hän on perusamerikkalaisten sankari, kunnes teollisuuden ja politiikan pamput kokevat hänen menneen liian pitkälle. Hampparista halutaan eroon konstilla millä hyvänsä.
    Ihmeellinen on elämä
puristaa Deeds/Smith/Doe-trilogian perusjuonteet kiinteäksi timantiksi. Itse tiensä raivannut George Bailey kohtaa vuosi toisensa jälkeen pahan suurkapitalisti Potterin, mutta ei lannistu. Bailey (ja Capra) eivät usko, vaan tietävät, että maailma ja ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Korruptoituneet suurliikemiehet ja poliitikot ovat vain sokaistuneet ahneuksissaan.
    Capralainen, pohjimmiltaan positiivinen maailmankuva näkyy tänäkin päivänä. Tyylipuhtain esimerkki on muutaman vuoden takainen Dave, jossa mukavasta ja todellisuudentajuisesta perushepusta (Kevin Kline) tulee USA:n presidentti.

Kyyniset kansiot

Jälkimodernissa maailmassa usko suuriin tarinoihin on kuulemma kadonnut. Siitä en olisi niinkään varma, mutta sen sijaan usko hyvän voittoon pahasta väistyi taka-alalle.
    Yksi 1990-luvun katsotuimmista ja vaikutusvaltaisimmista tv-sarjoista oli Salaiset kansiot. Pessimistisessä sarjassa hallitus on ottanut niskalenkin pienestä ihmisestä. Viranomaiset ovat edelleenkin korruptoituneita, mutta toivoa paremmasta saati ratkaisua ei ole. Maailmasta on tullut selittämätön.
    Vaikka Salaisten kansioiden suosio on hiipunut, hallitusten ja suurten korporaatioiden pelko ei lannistu. Viimeisin esimerkki sarjasta, jossa ”ne” jahtaavat viatonta tavallista ihmistä, on Nelosella maanantaisin pyörivä sarja Verkkopeli. Kökköön The Net -toimintaelokuvaan pohjautuva sarja nojaa tuttuun ideaan: ”Minusta on pyyhitty kaikki muistot pois. En ole virallisesti olemassa. He jahtaavat minua.”
    Meidän suomalaisten mielissä kansalainen-hallitus-vastakkainasettelun molemmat ääripäät, optimistinen ja pessimistinen, tuntuvat kummallisilta. Kalevalainen kulttuurikeskustelu kun on perinteisesti kiteytynyt yhteen lauseeseen: ”Kansa on pohjattoman tyhmä ja aina väärässä.”
    Ei ihme, että Capran elokuvia näytetään vain jouluisin.

Ville Hänninen