31. maaliskuuta 2000
Teksti:

Tarja Halosen presidentinvaalitoimistoon iski paniikki marraskuussa 1999. Ehdokas oli 17 prosentin kannatuksellaan kisassa vasta neljäntenä, eikä vaaleihin ollut aikaa kuin kaksi kuukautta.
    Hädän hetkellä apuun tuli ammattiyhdistysliike, joka asettui avoimesti tukemaan Halosta. Suurimmat ammattiliitot rauhoittivat työmarkkinat vaalien alla, jotta SAK:n entisen juristin marssi Mäntyniemeen sujuisi ongelmitta. SAK:n ja sen jäsenjärjestöjen masinoima tuki oli sekä rahallista että käytännön vaalityötä – ja se tuotti tulosta.
    Halosen kohonneet kannatusluvut nostivat hänet uskottavaksi vaihtoehdoksi muille naisehdokkaille ja lopulta heidän ohitseen. Lopun ratkaisivat porvarilliset naisäänestäjät. Viimeisen niitin Halosen voitolle antoivat tuellaan toisella vaalikierroksella porvarilliset ammattiliittojohtajat.
    Ay-liike sai oman naisensa presidentinlinnaan. Vastapalveluksena se toivoo, ettei maan äiti ainakaan kritisoisi ay-liikettä, kuten hänen edeltäjänsä Martti Ahtisaari (sd) ja Mauno Koivisto (sd) uskalsivat ajoittain tehdä.

Maksetut naiset ja miehet

Ay-liikkeellä on lonkeronsa myös Arkadianmäellä. Teollisuuden ja suuryritysten talutusnuorassa olevat porvarikansanedustajat eivät ole ainoita, jotka hermoilevat vaalirahoitusta julkiseksi kaavailevan lakiesityksen kanssa. Myös vasemmalla laidalla on maksettuja miehiä ja naisia. He ajavat palkansaajajärjestöjen asiaa.
    Ammattiliitot tukevat runsaalla kädellä omien ehdokkaidensa vaalikampanjoita, vaikka SAK:n yhteiskuntapoliittisista suhteista vastaava Eero Heinäluoma vähättelee tuen merkitystä.”Tukisummat ovat paljon pienempiä, mitä kuvitellaan. Useimmiten ne liikkuvat viiden tuhannen markan luokassa. Ei niillä tehdä kansanedustajia.”
    Auto- ja kuljetusalan ammattiliittoa 16 vuotta johtanut kansanedustaja Risto Kuisma (Remonttiryhmä) on eri mieltä: ”Erityisesti Vasemmistoliiton kansanedustajissa on monia, jotka saavat kiittää paikastaan ay-liikettä. Oman arvioni mukaan on sellaisia ehdokkaita, jotka ovat saaneet satoja tuhansia. Tätä he eivät tietenkään itse myönnä.”
    1990-luvun puolessa välissä ay-liikkeestä ja sosiaalidemokraattisesta puolueesta nuorsuomalaisiin ja lopulta omaan Remonttiryhmäänsä loikannut Kuisma kertoo nähneensä niin valtavia vaalikampanjoita, etteivät edes porvariehdokkaat pysty moisiin.
    ”Vasemmistoliitossa tuet keskitetään yksittäisille ehdokkaille. Demareilla ay-rahaa on yhtä paljon, mutta se jakaantuu niin monelle, ettei se näy”, Kuisma arvioi.
    ”Rahan lisäksi valjastetaan koko ay-koneisto vaalityöhön, sitä ei voi rahassa edes mitata.”
    Eero Heinäluoma pitää liittojen antamaa tukea perusteltuna, varsinkin kun tuen saajat ovat yleensä oman liiton aktiiveja: ”Olisi tärkeää, että kansanedustajiksi voisivat tulla muutkin kuin miljonäärit.” Hän olisi valmis julkistamaan suurimmat vaalirahoittajat.
    Kuisma muistuttaa, ettei ay-liike tue ehdokkaita vain hyvää hyvyyttään, vaan saadakseen vastapalveluksia. Mikäli niitä ei saada, seuraavissa vaaleissa jää tuki saamatta.”Lisäksi pannaan sana kiertämään, että kansanedustaja on petturi”, Kuisma kertoo.
    Suosion menettämisen syyt voivat olla hyvinkin irrationaalisia. ”Niinpä ay-liikkeen kansanedustajat noudattavat ay-liikkeen asiaa enemmän kuin se ehtii toivoa”, Kuisma sanoo.

Kuinka valta kasvoi

Ay-liikkeen nykyisen vallan juuret ovat 1960-luvun suurissa sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa. Hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettiin tulopoliittisilla kokonaisratkaisuilla, jotka takasivat palkansaajille lisää vaurautta ja työnantajille työmarkkinarauhan. Samanaikaisesti ammattiliittojen jäsenmäärät räjähtivät nousuun ja ay-liikkeestä tuli taho, jota poliittiset päätöksentekijät eivät voineet ohittaa.
    1970-luvulla ammattiyhdistysliikkeen valta ja yhteiskunnallinen merkitys kasvoi edelleen. Huipussaan liikkeen valta oli 1980-luvun puolivälissä. Vaurastunut palkansaajaliike piti valtakuntaa lähes kuristusotteessa.
    ”1980-luvulla oikeastaan mikään hallitus ei tehnyt eduskunnalle lakiesitystä, josta se ei pyytänyt ensin ay-liikkeen lausuntoa”, SAK:n oikeudellisen valiokunnan puheenjohtajana tuolloin toiminut Risto Kuisma muistaa. Lausuntoja annettiin asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä ay-liikkeen kanssa ja joista ei ollut asiantuntemusta.
    Työmarkkinaratkaisut tuotiin tuolloin eduskuntaan valmiina lakiesityksinä. Hallitus oli vain postikonttori, joka lähetti esitykset asiassa kumileimasimena toimineeseen eduskuntaan.”Eduskunta ei uskaltanut korjata niistä edes kirjoitusvirheitä. Taustalla oli tapaus, jolloin kirjoitusvirheeksi luultu korjaus oli muuttanut samalla vahingossa asiasisältöä”, Kuisma nauraa.
    Myös työnantajien suhteen ay-liike oli vahvimmillaan 80-luvulla. Etelärannan rahalinnake tyytyi vielä tuolloin vain vastustamaan ja jarruttamaan työtekijäjärjestöjen vaatimuksia.
    Vuosikymmenen lopussa työnantajajärjestö STK:n taktiikka muuttui radikaalisti: bunkkerimetodin tilalle tuli ajatus ”hyökkäys on paras puolustus”.
    Samaan aikaan poliittiset suhdanteet vaihtuivat. Esko Ahon (kesk) hallituksen (1991-95) aikana ay-liikkeen selkä notkahti. Tuli lama, joka ajoi ay-liikkeen puolustustaisteluun ja perääntymään.
    Hallitus ja valtiovalta kuuntelivat ja ottivat ay-liikkeen huomioon, mutta eivät enää luovuttaneet sille päätösvaltaa.Ammattiyhdistysliike sitoutui puolustustaistelussaan entistä vahvemmin kansalliseen politiikkaan. Se alkoi korostaa neuvottelu- ja sopimusjärjestelmiä kansainväliseksi kilpailuvalttiksi ja tukeutui entistäkin voimakkaammin sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.

Sammutettu aatteen palo

Samalla kun ammattiyhdistysliikkeen valta kasvoi, sen aatteellinen väri himmeni. Myös porvarit saattoivat liittyä ammattiliittoon ja ryhtyä ajamaan etujaan avoimesti. Ammattiyhdistysjohtajista muodostui oma eliitti, jonka edut kasvoivat samaa tahtia, kun liikkeen yhteiskunnallinen painoarvo lisääntyi. Ammattiyhdistysaktivismista tuli henkilökohtaisesti kannattavaa, sosiaalisen nousun väylä.
    Vielä 1970-luvulla aate oli voimissaan. Risto Kuisma vertaa 70-luvun aatteen paloa nykyajan eläinsuojelijoihin: antaumuksella tehdystä työstä ei odotettu korvausta tai omaa etua.”Kiersimme maata junalla ja asuimme jäsenistön kotona syöden kaurapuuroa”, Kuisma romantisoi.
    Ammattiyhdistysliikkeen historiaan perehtynyt tutkija Pauli Kettunen myöntää muutoksen, mutta ei näe irtiottoa entiseen yhtä dramaattisena kuin Kuisma.
    ”Kun tämän tyyppisiin ilmiöihin kiinnitetään huomiota, kuvitellaan, että joskus aikaisemmin olisi ollut jokin hirvittävän joukkoliikehdinnän vaihe, jossa kaikki ihmiset olisivat koko sydämellään olleet toiminnassa mukana.”
    Nykyisin kokopäivätoimisia ay-toimitsijoita on 3 000-4 000, joilla on koulutukseen nähden hyvä palkkataso. Ay-johtajien liksa on kaksinkertainen verrattuna kansanedustajiin. Esimerkiksi OAJ:n puheenjohtaja Erkki Kangasniemi nauttii yli miljoonan markan vuosipalkkaa.
    Sorrettujen asian ajamisen tilalle on tullut uusi aate: ryhmäitsekkyys. Koventuneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä monet ammattiliitot ajavat myös entistä yksisilmäisemmin vain oman jäsenkuntansa etua. Ilmiö heijastaa kollektiivisen ajattelun kriisiä, joka on ongelma ay-liikkeelle.
    ”Toisaalta, jos palkansaajien tietoisuus ei yllä siihen, että ne pystyvät pärjäämään paremmin toimimalla yhdessä, niin kai sekin täytyy hyväksyä”, SAK:n Eero Heinäluoma sanoo.
    Myös ammattiyhdistysliikkeen mantroihin pitkään kuulunut puhe solidaarisesta palkkapolitiikasta on viime vuosina ollut vastatuuleen huutamista. Suuret vientialat kuten paperiteollisuus vetävät entistä pidempää kaulaa julkisen sektorin naisvaltaisiin matalapalkka-aloihin.
    Terveydenhuoltoalan ammattijärjestön Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola ei usko, että miehet osaisivat ajaa etujaan paremmin. Kyse on viime kädessä julkisen sektorin ja yksityisen sektorin palkanmaksukyvystä.
    ”Jos ajatellaan puhtaasti edunvalvonnan kautta, niin on tässä ehkä pikkaisen sellainen miesten tapa hoitaa asioita ja naisten tapa hoitaa asioita. Varsinkin hoitoalalla on aina tietyt velvoitteet, ei voi lyödä aina takapuolta penkkiin joka asiasta. Jos työnteko lopetetaan, se ei kohdistu vain siihen työnantajaan vaan myös potilaisiin.”

Käymme yhdessä ain

Valtaosa ay-liikkeen poliittisesta taistelusta käytiin aiemmin liikkeen sisällä. Demarit ja kommunistit löivät toisiaan kuin vierasta sikaa. Jopa työehtosopimukset väistyivät sisällissodan tieltä.
    Kommunistit ja demarit iskivät pienimpiinkin toistensa moraalittomuuksiin tai virheisiin pahemmin kuin iltapäivälehdet.Nyt sisäinen kritiikki on kadonnut. Ammattiyhdistysliike ei edelleenkään ole yksimielinen monoliitti, mutta työväenliikkeen sisäisen jännitteen lieveneminen on vähentänyt toisinajattelijoita ja löysännyt moraalia.
    Ay-liikkeen kriitikkona kunnostautunut Risto Kuisma väittää, ettei lehdistö puutu ay-liikkeen moraalittomaan toimintaan edes murto-osalla samalla innolla kuin eduskunnan ja poliitikkojen toimintaan. Toimittajat ovat myös erittäin hyvin järjestäytyneitä, mikä osaltaan vaikuttaa asiaan. Esimerkki demarien ja vasemmistoliiton yhteistyöstä oli Halosen presidentinvaalikampanja, jossa demarit ja vasurit vain yllyttivät toisiaan.
    Voimakkaiden ideologisten ristiriitojen hälvettyä ay-liike on voinut liittoutua julkisesti jopa työnantajien kanssa.SAK ja teollisuus ovat esimerkiksi yhdessä rintamassa vaatimassa Suomeen viidettä ydinvoimalaa. Demareiden ja vasemmistoliiton ollessa hallituksessa asioiden hoito on helppoa.
    ”Esimerkiksi telakka- tai varustamotuella käydään avointa kauppaa. Työnantaja antaa hyvät työehdot, ja se maksatetaan veronmaksajalla”, Kuisma arvostelee.

Työreformi ja ulkomaat uhkana

Sisäisten uhkien kaikottua ay-liike on löytänyt vihollisensa ulkopuolelta. Näyttävimmin tulilinjalle joutui keskusta työreformillaan. Ohjelmassa yritettiin uudistaa työelämää EMU-maailmaan. Pääteesinä oli työllistämisen kynnyksen madaltaminen.
    ”Pienemmissä yrityksissä ja pienemmillä palkka-aloilla välillisten palkkakustannusten pitää olla pienemmät kuin suuremmissa yrityksissä”, kansanedustaja Mauri Pekkarinen (kesk) kertaa ohjelmaa. Keskusta ehdotti työelämään joustoja, joista osa tulkittiin yleissitovuudesta luopumiseksi.
    ”Ay-liike ei halunnut edes keskustella asiasta, vaan tahtoi rakentaa työreformista pöpön ja pelotella sillä ihmisiä”, Pekkarinen pahoittelee.
    SAK:n Heinäluoman mukaan asiasta käytiin keskustan kanssa perusteellisia keskusteluja, mutta työreformin lopullisessa versiossa puolue oli vetänyt mutkia suoriksi.
    ”Pyrimme pitkän aikaa huolella vaikuttamaan siihen, mitä kantoja keskusta ottaa ja mitä vaaroja niillä voi olla. Ei vähiten sen takia, että keskustan työelämän asiantuntemus ei ole ollut paras mahdollinen.”
    Heinäluoma ei myönnä, että ay-liike olisi käyttänyt työreformia vaaliaseena keskustaa vastaan.
    ”Meidän kannalta olisi tärkeää se, että useammassa puolueessa olisi palkansaajaorientaatiota ja palkansaajien asioiden ymmärtämistä. Ei ole etujärjestönäkökulmasta hyvä asia, jos asioiden hoito on vain Sdp:n käsissä.”
    Pekkarinenkin myöntää, että työreformissa oli pari varomattomasti kirjoitettua kohtaa. ”Vastustin niitä jo ennen vaaleja”, hän vakuuttaa.
    Keskustan emeritusjohtaja Johannes Virolainen puolestaan arvosteli työreformia kärkkäästi Ahon presidentinvaalivalvojaisissa. Virolaisen mukaan Euroopan talousintegraatio hoitaa uudistukset joka tapauksessa.

Kohti Japanin mallia?

Ammattiyhdistysliikkeen valta on vankka, mutta tulevaisuus täynnä uhkia. Juuri päättynyt kemianteollisuuden lakko oli ay-väen kannalta pelottava ennakkotapaus: pari sataa OMG Kokkola Chemicalsin työntekijää palasi töihin saatuaan tehtaan amerikkalaiselta omistajalta ylimääräisen palkanlisän kouraan.
    Ammattiyhdistysten järjestäytymisaste on maailman huippuluokkaa, mutta jäsenten lakkohalukkuus ei. Enää ei olla valmiita entiseen malliin luopumaan palkkarahoista tulevien sukupolvien puolesta. Työantajapuoli saattaa hyvinkin kärjistää työmarkkinatilanteen ja katsoa ay-liikkeen kortit, kuten Margaret Thatcher teki Iso-Britannian kaivoslakoissa 1980-luvulla.
    Todennäköisempää on, että Kokkolan kaltaiset yrityskohtaiset sopimukset lisääntyvät. Kansainväliset Nokian ja siivousfirma SOL:kin kaltaiset yritykset tekevät sopimuksia yli maan rajojen ja soveltavat yhteistä henkilöstöpolitiikkaa.
    Myöskään uusilla teollisuusaloilla ammattiyhdistysliike ei entiseen malliin jyllää. Nuoret koodaajagurut tekevät ympäripyöreitä päiviä ilman liiton lakimiesten taustatukea. He joustavat.
    ”Jos he pärjäävät ilman ammattiliittoa, niin miksi he liittyisivät. Sellaista ammattiliittojohtajaa, joka keksisi, että työntekijöillä pitää olla urheiluauto käytössä, kuten F-Securella, ei ehkä tähän hätään löydy. Sitten kun markkinat kypsyvät ja alkaa pudotuspeli, tilanne varmasti muuttuu”, Eero Heinäluoma sanoo.
    Risto Kuisma uskoo, että globalisaatio on ay-liikkeen suurin uhka. ”Kun Eurooppaan tulee yhteinen raha, elintasoerot häviävät. Se heikentää kansallisia liittoja”, hän arvioi. Tilalle voi hyvinkin tulla Japanin malli, jossa on monialakonsernien työntekijät kuuluvat kaikki samaan liittoon.
    Tutkija Pauli Kettunen puolestaan katsoo, että kansallisvaltion sisällä määrittyneen työmarkkinaosapuolijaon murtuminen tuo ay-liikkeelle ongelmia.
    ”Varsinkin rahapääomalla on exit-vaihtoehto niin konkreettisesti olemassa, että vanhat työmarkkinaosapuolten symmetrian ajatukset eivät enää oikein toimi. Kansallisten rajojen yli menevä toiminta-ajatus on ay-liikkeelle käsittääkseni ainoa selviämisen mahdollisuus.”

Ammattiyhdistysliikepähkinänkuoressa


Suomessa on kolme suurta keskusjärjestöä:

* Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK (yli miljoona jäsentä), suurimmat jäsenliitot Kunta-alan ammattiliitto (230 000) ja Metalliliitto (168 000)
* Suomen Teknisten Toimihenkilöjärjestöjen Keskusliitto STTK (650 000), suurin jäsenliitto terveydenhoitoalan Tehy (117 200)
* Akava (375 000), suurin jäsenliitto Opettajien ammattijärjestö (107 000)

Tehtävät:
liitot huolehtivat palkansaajien edunvalvonnastaliitot tekevät työnantajaliittojen kanssa sopimuksia työehdoista ja muista työelämän asioistakeskusjärjestötasolla tehtyä sopimusta kutsutaan tulopoliittiseksi kokonaisratkaisuksi (tupo)jos keskitetty tupo ei onnistu, työehtosopimukset neuvotellaan liittotasollatarjoavat jäsenilleen palveluita muun muassa lakiasioissaammattiliittojen jäsenet ovat ansiosidonnaisen työttömyysturvan piirissä

Historiallisia saavutuksia:
kahdeksantuntinen työpäivä, sopimusoikeudet ja luottamusmiesten toimintaoikeudet, äitiys- ja vanhempainloma, tasa-arvolaki, työeläkkeet, työttömyysturva, työterveyshuolto

Jan Erola ja Mikko Metsämäki
Piirros Hans Nissen