31. maaliskuuta 2000
Teksti:

Elokuvaohjaaja Maarit Lallilla oli käsissään helmi: helvetin hyvä Leo Viirretin käsikirjoitus elokuvaan Kovat miehet. Elokuva oli Lallin ensimmäinen työ, joka tehtiin elokuvataiteen laitoksen ulkopuolella, tuotantoyhtiössä kovalla rahalla. Odotettavissa piti olla ratkiriemukkaat kuvaussessiot, mutta toisin kävi.
    ”Jossain vaiheessa tuntui, että kaikki Suomen elokuvaihmiset olivat lukeneet Leon käsikirjoituksen. Se lojui vähän jokaisen yöpöydällä ja kiersi kädestä käteen. Yhtäkkiä tulikin aivan toinen tilanne kuin olin odottanut: en päässytkään nautiskelemaan tosi hauskan jutun kanssa, sillä sieltä täältä alkoi kuulua, että kunhan se Lalli ei vaan pilaisi sitä”, Maarit Lalli sanoo.
    ”En ollutkaan enää mukana kyhäilemässä hauskaa ja hyvää elokuvayllätystä vaan lunastamassa oikeuttani ohjata juttua, jossa kuitenkin olin ollut mukana alusta alkaen.”
    Kun Kovia miehiä kuvattiin, paine tehdä hyvää oli hurja. Ohjaamisesta tuli suoritus; koko ajan piti valvoa, että taso pysyy korkealla.
    ”Tuntuu hyvältä kuulla, kun joku kehuu erityisesti ohjausta eikä vain käsikirjoitusta, joka kieltämättä on aivan loistava”, Lalli sanoo.
    Tampereen elokuvajuhlilla Maarit Lallin Kovat miehet keräsi kotimaisessa kilpailussa erikoispalkinnon, nuorisoraadin palkinnon ja kansainvälisen kilpailun parhaan fiktion palkinnon ja kansainvälisen yleisöpalkinnon.
    Myös Johanna Vuoksenmaa tunnistaa paineet. Vuoksenmaan ohjaama ja käsikirjoittama elokuva Taivas tiellä palkittiin Tampereella erikoispalkinnolla ja yleisöpalkinnolla kotimaisessa kilpailusarjassa.
    Johanna Vuoksenmaa, 34, ja Maarit Lalli, 35, aloittivat molemmat elokuvaopintonsa Taideteollisessa korkeakoulussa 30-vuotiaina, peräkkäisinä vuosina. Kumpikaan ei ole vielä valmistunut eikä ehkä valmistukaan, molemmilla on perhe ja lapsia, aikaisempia opintoja ja molemmat palkittiin tänä vuonna Tampereen elokuvajuhlilla.
    Molempien elokuvat ovat hyvin samanhenkisiä: ne tutkivat suomalaista sieluna, aiheet eivät ole kovin muodikkaita – vanhenevan ihmisen tunteet, maanviljelijöiden sielunelämä – ja ne pureutuvat lapsen ja vanhemman suhteeseen.
    Lallin Kovat miehet kertoo maalla asuvan isän ja pojan suhteesta, jossa periksi ei anneta eikä virheitä myönnetä, vaikka traktori kaatuu päälle tai moottorikelkka putoaa jäihin.
    Vuoksenmaan Taivas tiellä kertoo kuusikymppisestä Helmistä, joka äitinsä kuoltua aloittaa vihdoin oman elämänsä; ainakin neitsyydestä pitäisi päästä eroon. Molemmat elokuvat ovat ratkiriemukkaita.
    ”Omassa elämässäni karmeille asioille nauraminen on tapa selviytyä niistä. Sama asenne siirtyy elokuvantekoonkin. Elokuvani henkilöt ratkovat samalla lailla ongelmiaan kuin minä ja katsovat samasta vinkkelistä maailmaa – ja siitä tulee koomista”, Vuoksenmaa kertoo.
    ”Tragikoomista”, Lalli täsmentää.
    Maarit Lalli ei ole vielä nähnyt Taivasta tiellä, mutta Johanna Vuoksenmaa on nähnyt Lallin Kovat miehet kolmasti.
    ”Pidin eritoten sen jännitetystä hitaudesta. Ladattu hitaus on hirveän vaikeaa saada aikaan, on vaikea tehdä legatoa, joka on koko ajan tiheää. Sitä siinä ihailin.”

Kukaan ei innostu mistään

Johanna Vuoksenmaa kiittää lämpimästi poikkeuksellisen innostunutta opiskelijatyöryhmäänsä; elokuvaa jopa markkinoitiin. Opettajien kommentit tosin olivat kiven alla.
    Taivas tiellä -elokuvassa yhteistyö koulun kanssa sujui kohtuullisen hyvin, vaikka Vuoksenmaa onkin pahoillaan siitä, ettei elokuvasta ole filmikopiota, vaan sitä esitetään betanauhalta.
    ”Mulle se on hirveä ahdistuksen aihe: kuvaajan hyvä työ menee osittain harakoille puhumattakaan pääosan esittäjän Marja Packalénin solutasolle yltävästä näyttelijäntyöstä. Harmi, että jotain sävykkäästä ilmaisusta jää näkemättä. Ihmiset ihmettelevät ensimmäiset minuutit kuvan suttuisuutta, ja moni tuli filkkareillakin sanomaan, että asialle pitäisi tehdä jotakin. Koulun politiikka on, että aina tehdään minimisatsauksella.”
    Osasyy ohjaajien kohtuuttomiin paineisiin ensimmäisten töiden kanssa on Lallista ja Vuoksenmaasta elokuvataiteen laitoksessa.
    ”Ihmiset pääsevät tekemään kauhean vähän, ja kynnys jo ekan harjoitusjutun tekemiseen nousee korkealle. Siitä seuraa valtavasti paineita olla hirveän hyvä”, Vuoksenmaa sanoo.
    ”Edellisessä elokuvassani jäin ohjausopastuksessa aivan yksin, ja silloin päätin, etten tee elokuviani enää koulun kanssa”, Lalli sanoo.
    Molemmista ohjaajista elokuvataiteen laitokselta puuttuu tekemisen into ja kannustava ilmapiiri, vaikka sitä vielä takavuosina olikin; kukaan ei innostu mistään. Yksi syy löytyy kaiken kilpailuttamisesta.
    ”Opiskelijoiden projektit kilpailutetaan toistensa kanssa, joten niissä pitää pelata jollain lailla varman päälle. Toteutettavaksi valituista töistä opettajat eivät saa innostua, koska jos ne menevät pieleen, heidän ammattitaitonsa ja valintaprosessi kyseenalaistetaan. Koulussa tehdään kovia päätöksiä, mutta niistä ei saa sanoa mitään”, Vuoksenmaa kertoo.
     Kukaan ei vahingossakaan sano opiskelijoille, että on ihanaa ja mukavaa, kun opiskelijoilla on energiaa tehdä – ja tekemisen intoa opiskelijoilla riittää.
    ”Juuri palaute on se, minkä voimalla jaksetaan silloin, kun ei makseta palkkaa. Kuvaajat ja äänittäjät eivät pääse edes tähän sadonkorjuuvaiheeseen, pokkaamaan ruusuja, tai siihen, että joku yleisöstä tulee esityksen jälkeen sanomaan, että olipa hieno juttu”, Vuoksenmaa sanoo.

Epätoivo kuuluu tapaan tehdä

Ohjaajina Maarit Lallia ja Johanna Vuoksenmaata ei hirvitä tai ahdista esimerkiksi ammattinäyttelijöiden ohjaaminen vaan se, kuinka pitää kokonaisuus hallinnassa.
    ”Olemme jo ehtineet olemaan kanssakäymisessä niin erilaisten ihmisten kanssa, ettei se siitä ole kiinni, mutta epäonnistumisen pelko ei ole häipynyt. Voin vielä päivällä pitää itseni kurissa, että nyt meni hyvin, mutta illalla yhtäkkiä jo pienikin mieleen muistunut moka saa tuntemaan, että kaikki meni pieleen”, Lalli sanoo.
    ”Pitäisi kai opetella tajuamaan, että se kuuluu tapaani tehdä, eikä aina antaa epätoivon päästä vallalle”, hän jatkaa.Koulussa parasta apua paniikkiin ovat olleet vierailevien ohjaaja-opettajien vetämät intensiivikurssit, joita tosin on molemmista aivan liian vähän.
    ”Vierailijoiden kursseilla ajallisen paineen alla tehdään hirveästi pieniä juttuja, mutta ilman laatupaineita. Se on hirveän hyvä yhdistelmä: ihmiset joutuvat prosessoimaan nopeasti asioita, tekemään ohjaustilanteissa nopeita ratkaisuja, ja ne nopeat ratkaisut juuri paljastavat, mikä on oma tapa reagoida”, Vuoksenmaa pohtii.
    Maarit Lalli on aikaisemmin opiskellut teatteritiedettä Helsingin yliopistossa. Johanna Vuoksenmaalle taiteilijan ahdistus on Lallia tutumpaa. Vuoksenmaalla on valokuvaajan ja kuvataiteilijan tausta, ja hän ajeli samaa tunteiden vuoristorataa valmistellessaan näyttelyitään ja installaatioitaan: välillä oma tekeminen oli ihan paskaa, mutta avajaisissa kaikki oli ok.
    ”Olen kahden pojan äiti, ja siinä vaiheessa kun sain lapset, tuli ihana rauha siitä, että elämällä on jokin tarkoitus an sich. Tekeminen on hirveän kivaa ja tärkeää ja elokuvan kanssa olen tosi tohkeissani ja käytän siihen paljon aikaa, mutta se ei tunnu kuolettavan tärkeältä. Voin aina ajatella, että jos joku menee hirveän pieleen, voin yöllä kömpiä poikien viereen”, Vuoksenmaa sanoo.
    Epäonnistumisen tuska on silti vielä jäljellä.
    ”Kyllähän siitä surullinen on, jos joku menee päin persettä. Mutta se on enemmän itseensä päin menevää surua, ei pelkoa siitä, että muut saavat tietää.”
    Uusin pelko yllätti Vuoksenmaan. Hän ohjaa parhaillaan Siperian nero -televisiosarjaa, ja ennen kuvausten alkua hän näki painajaisia siitä, osaako käyttäytyä oikein Yleisradiossa.
    ”Mulla ei ollut mitään kokemusta televisiosta ja pelotti, osaanko ne hommat, mitä ohjaajan siellä täytyy tehdä. Katsoin leikkaamossa mielettömän epävarmuuden tilassa, onko ne kohtaukset nyt oikean mittaisia.”
    Toisaalta Vuoksenmaasta on inhottavaa tuntea hallitsevansa tilanteet liiankin hyvin.
    ”Siksi lähdin kolmenkympin kriiseissäni opiskelemaan. Se, että tietää osaavansa jonkun jutun, on hirveän vaarallista, koska siinä vaanii itsepetoksen vaara ja mahdollisuus jäädä lillimään osaamiseensa.”
    Lallista ja Vuoksenmaasta ahdistusta ja pelkoja voi oppia ymmärtämään ja niitä pitäisi ehdottomasti käsitellä elokuvataiteen laitoksella, mutta emootioista ei pääse eroon.
    ”Pitää vain ajatella, että nyt tuli paskaa, mutta ehkä siinä oppi jotain – ainakin paskan tekemisestä”, Vuoksenmaa sanoo.

Maarit Lallin Kovat miehet 30.3. Andorrassa klo 16.45.
Johanna Vuoksenmaan Taivas tiellä 30.3. TV1:ssä klo 23.

Anna-Liina Kauhanen
Kuva: Annika Lohi