”Valmisteilla oleva sävelteokseni vaatii maailmanlopun tutkimusta”, Mauri Antero Numminen selittää. Eskatologiaa käsittelevän kirjan Lopun leikit hän löysi hetkeä aiemmin Yliopistokirjakaupasta.
”Ei minun luonteellani tehdä ihmisille negatiivisia tunteita, mutta lopunajan tutkimuksesta voi löytyä paljon huumoria teokseen”, äskettäin 60 vuotta täyttänyt Numminen nauraa käkättää.
Nousemme portaat ylös Porthanian opiskelijaravintolaan, kello on yksi ja ruokasirkus kuumimmillaan.
Numminen on innoissaan, Porthania ei ole muuttunut tippaakaan sitten 60-luvun, kun hän itse opiskeli Helsingin yliopistossa.
”Ai tuollainen kalaleike?” hän kysyy, kun saa lautaselleen neljä oranssia läpyskää ja kermaviilikastiketta.
Täpötäydestä ravintolasta löydämme istumapaikat kahden nuoren opiskelijatytön vierestä. Toinen heistä on kotoisin Iisalmesta.
”Iisalmen kulttuurikeskus on poikaa, eikö? Oletko ollut jäniskonsertissani siellä?” Numminen kysyy.
Hän innostuu, kun kuulee, mitä tytöt opiskelevat: Tiina arabiaa sekä hepreaa ja Armi Itä-Aasian tutkimusta. Numminen on kielimiehiä itsekin.
”Minä opiskelin aikoinaan myös eskimo- ja bantukieliä.”
Valitettavasti keskustelu tyrehtyy alkuunsa, kun tytöt jo päättelevät ateriaansa ja ovat nousemassa pöydästä.
”Onko ruoka muuttunut vuosien varrella?” he tiedustelevat ennen lähtöään.
”Voisinko sanoa, että kun maailma on muutenkin standardisoitunut, niin kyllä on ruokakin. Ei ole enää mitään eroa missä päin kaupunkia yleisessä ruokalassa syö”, Numminen vastaa.
”Päivää, olen Mauri Antero
”M.A. Numminen muutti vuonna 1960 Somerolta Helsinkiin opiskelemaan. Hän ei tuntenut pääkaupungista juuri ketään, mutta kaksikymppisellä maalaispojalla oli hirmuinen hinku päästä mukaan pääkaupungin sykkeeseen ja tutustua uusiin ihmisiin – vaikka väkisin.
Numminen aloitti järjestelmällisen tutustumisprojektin: sekä luennoilla että Porthanian ja päärakennuksen opiskelijakuppiloissa hän istui muitta mutkitta tuntemattomien ihmisten seuraan, esitteli itsensä ja aloitti kiihkeän keskustelun.
Mutta eihän sellaista voisi kuvitella tänä päivänä!
Opiskelijathan välttelevät nykyisin kaikin keinoin joutumista ruokapöydässä juttusille tuntemattomien kanssa.
”Ei sellainen käytös ollut yleistä siihenkään aikaan ja se herätti suurta ihmetystä. Jotkut olivat hyvin hämmästyneitä ja vihaisiakin tällaisesta tavasta tutustua, mutta oli myös paljon ihmisiä, jotka pitivät suorasukaisuutta mielenkiintoisena ilmiönä. Heistä olen saanut paljon elinikäisiä ystäviä”, Numminen kertoo.
Mutta mistä maalaispoika sai tarvittavan rohkeuden ja röyhkeyden moiseen käytökseen?
”Olen itse asiassa pohjimmiltani hyvin ujo, mutta jo 14-vuotiaana päätin heittää ujouden nurkkaan.”
Torjuakseen ujoutta Nummisen kehitti opiskeluaikoinaan omituisen pukeutumistyylin. Siistiin pukuun pukeutunut nuorukainen piti päässään eriskummallisia hattuja. Mielipäähine oli Ranskan muukalaislegioonan korkea lippalakki, jonka kanssa hän käytti kaksia peililaseja: toisia silmillä ja toisia lipan päällä.
”Niin uskoin pääseväni eroon sovinnaisuudesta”, Numminen sanoo ja neuvoo ujoudesta kärsiviä: ”Täytyy pukeutua niin merkillisesti, että kaikki kiinnittävät huomiota. Silloin ei pääse pakoon ujouden tunnetta ja pystyy jopa voittamaan sen.”
Avantgarderöyhtäilijä
Kun Numminen tuli pääkaupunkiin 60-luvun alussa, Suomessa elettiin valtavaa kulttuuristen myllerrysten aikaa. Moderni taide teki maihinnousuaan ja nuoret kulttuuriradikaalit kävivät taistelua yhteiskunnan luutuneisuutta vastaan – se täytyi ravistella hereille menneisyyden unesta, kaikin keinoin ja kaikilla aloilla: kirjallisuudessa, musiikissa, teatterissa ja kuvaamataiteissa.
Konservatiivit vastasivat muutoksen tuuliin kovin ottein: elokuvia sensuroitiin ja kirjoja kiellettiin, jopa poltettiin.Numminen naureskelee, että se oli hienoa aikaa.
Kulttuuriradikaaleja ajoi eteenpäin tunne siitä, että he elivät merkittäviä aikoja. M. A. nousi kulttuuriradikalismin barrikadeille jo vuonna 1961, kun hän nauhoitti avantgardeklassikon Eleitä kolmelle röyhtäilijälle, kitaralle ja rummulle.
Hengentuote nauhoitettiin Nummisen kotona Somerolla. Pojat joivat vissyä ja röyhtäilivät taustanauhan päälle.
Vuonna 1964 Numminen alkoi laulaa evergreenejä omalla mahdottomalla äänellään. Yhtenä sen ajan parhaista tempuistaan hän pitää esiintymistään Pohjalaisen osakunnan juhlatilaisuudessa.
”Kun rupesin laulamaan, iäkkäät kunniavieraat poistuivat salista. Opiskelijat olivat tietenkin aivan innoissaan.”
Näihin aikoihin hän sai vallankumouksellisen idean koneesta, joka tuottaisi sähköisesti ääniä. Nummisen toiveiden pohjalta Erkki Kurenniemi rakensi ensimmäisen alkeissyntetisaattorin Porthanian kellarissa vuonna 1964.
Sähkökoneensa kanssa Numminen osallistui opiskelijoille järjestetyn kulttuurikilpailun yksinlaulusarjaan. ”Minulle perustettiin oma marsilaissarja, jossa saavutin toisen sijan.”
Nummisen tempaukset oli alun perin tarkoitettu pienelle opiskelijapiirille. Uran käännekohta oli Jyväskylän kesä -festivaali vuonna 1966. Numminen lauloi visuaalisessa varieteessa laulunsa Jenkka ulkosynnyttimistä ja Mitä nuoren avioliiton on syytä muistaa – ja onnistui sokeeraamaan yleisönsä täydellisesti.
”Seuraavana päivänä olin Ilta-Sanomien etusivulla”, mies muistelee. Tapauksesta alkoi M. A. Nummisen kuuluisuus, joka on jatkunut jo 34 vuotta.
Hän jaksaa vieläkin nauraa herättämälleen närkästykselle.
”Minua haastateltiin hirmuisesti lehtiin. Silloin sellaisten laulujen esittäminen herätti kauhua ihmisten keskuudessa ja he oikein pelkäsivät kaltaistani taiteilijaa.”
”Sen jälkeen rupesin miettimään kaiken aikaa keinoja, joilla voisin lisää hätkähdyttää ihmisiä.”
Elämäntapaopiskelija
Siirrymme Nummisen kanssa Portsusta kahville päärakennuksen kuppilaan. Se oli 60-luvulla tärkeä kulttuurinen kohtaamispaikka, jossa istui opiskelijoiden lisäksi keskustelemassa suurin joukoin kirjailijoita, filosofeja ja muita intellektuelleja.
Yliopistonkadulla Numminen pujottaa setelin yhteisvastuukerääjien lippaaseen. Hänen muistelee, että Esa Saarinen antoi aikoinaan aina rahaa kaupungilla kerjääville puliukoille. Punkfilosofin mielestä yhteiskunnan marginaali-ilmiöitä oli tuettava.
”En tiedä, ajatteleeko hän enää nykyään niin, koska hän on niin paljon oikeistolaisempi”, vasemmistolaisuutensa säilyttänyt Numminen naureskelee hyväntahtoisesti.
Päärakennuksen kuppilassa on hillitty tunnelma. Poissa on raskas tupakansavu ja keskustelijoita elävöittänyt maailmanparannushenki.
On aika puhua Nummisen opinnoista. Taiteen tekemisen ja ihmisten hätkähdyttämisen ohella hän jaksoi myös opiskella intohimoisesti – miestä ajoi eteenpäin valtava tiedonhalu.
Alun perin Nummisesta piti tulla kansantaloustieteen nero, joka laittaisi maan asiat kuntoon, mutta hänen mielenkiintonsa suuntautui pian sosiologiaan ja filosofiaan. Niiden lisäksi hän opiskeli suomen kieltä, suomalais-ugrilaisia kieliä, kirjallisuutta, taidehistoriaa, kansanrunoutta, kansatiedettä ja jopa tähtitiedettä.
Numminen uskoo, että kaikesta, mitä hän opiskeli, on ollut hänelle jälkeenpäin valtavasti hyötyä – jopa eksoottisista kielistä. Vaikka hän on niiden taidon jo aikaa sitten unohtanut, hän sai kielistä voimaa filosofiseen ajatteluunsa.
”Pystyn yhä toteamaan, että itsestäänselvyyksiä ei ole.”Hän kertoo, kuinka sekä bantu- että eskimokielissä samasta toiminnasta käytetty sana on aivan eri imperfektissä kuin preesensissä.
”Se oli yksi valtava ahaa-elämys, joka avasi nuoren miehen silmät, että näin maailmassa voidaan ajatella: mennyt aika on jotakin aivan muuta kuin nykyinen.”
Numminen kertoo, ettei siihen aikaan opiskeltu opintoviikkojen vaan sydämen mittapuulla.
Silloin ei tarvinnut pelätä, että opintotuki pääsisi loppumaan kesken opintojen – sellaista kun ei ollut edes olemassa. Kun opiskelijoille ei ollut tarjolla edes halpaa opintolainaa, oli heidän elämänsä aikamoista sinnittelemistä.
”Monta kertaa sain lounaaksi tilata puuron vedellä”, nykyisin gourmet-ravintoloissa viihtyvä Numminen muistelee.
Nälkätaiteilijan elämää viettivät etenkin Nalle Puh Big Bandin jäsenet. ”Joillakuilla ei ollut varaa syödä lainkaan, koska kaikki rahat piti käyttää oluen juomiseen. Heti, kun naapuripöydässä asiakas jätti ruoan kesken ja lähti tiehensä, joku meistä meni äkkiä syömään jäljelle jääneet ruoan jämät.”
Numminen sai aluksi tukea vanhemmiltaan, mutta näiden kuoltua hän liukui freelance-lehtimieheksi.
”Jos olin tuhlannut kaikki rahani esimerkiksi ravintolassa, nousin kuudelta aamulla, kirjoitin jonkun jutun omasta päästäni ja sen jälkeen juoksin ympäri kaupunkia tarjoamassa sitä lehdille.”
Underground-aliupseeri
Numminen ei koskaan valmistunut. Hän jos kuka opiskeli tutkinnon sijasta elämää varten, eikä siis ole ihme, että hän on huolissaan yliopisto-opiskelun nykytilasta – sivistysyliopisto on kriisissä! Nummisen mukaan yhteiskunta lyö omaa päätään mäntyyn, kun se yrittää valmistaa tohtoreita pikavauhdilla ja tehdä yliopistosta ammattikoulua.
”Yliopistolaitoksen pitäisi malttaa mielensä eikä pakottaa opiskelijoita valmistumaan viidessä vuodessa. Yleissivistystä on erittäin vaikea ruveta konstruoimaan itselleen jälkeenpäin, sitten kolmikymppisenä. Siinä on niin suuri aukko, ettei sitä pysty koko ikänään kuromaan umpeen.”
Sivistystä ihminen tarvitsee Nummisen mukaan ennen kaikkea pystyäkseen puolustautumaan yhteiskuntaa vastaan ja siksi se kuuluu koko kansalle eikä vain sivistyneistölle. Esimerkiksi byrokratia uhkaa puolustuskyvytöntä ihmistä.
”Byrokratia on sellainen asia, jota byrokraatit itsekään eivät hallitse. Yhteiskunnan velvollisuus onkin kouluttaa kansalaisista sellaisia, että he pystyvät taistelemaan tällaista lonkerojärjestelmää vastaan. Ja se onnistuu vain sivistämällä itseään.”
Numminen laskeskelee, että valmistuminen oli hänellä puolen vuoden päässä: häneltä puuttuivat vain laudaturseminaarit sekä -tentti ja sosiologian gradutyökin oli jo valmiina reikäkorteilla.
Mutta pian Jyväskylän kesän jälkeen hänen opintonsa katkesivat, kun hän joutui armeijan harmaisiin. Armeija-aika sujui vastakulttuurin mieheltä yllättävän kivuttomasti, ja hänestä tehtiin jopa aliupseeri.
”Esimieheni sekä pitivät minusta valtavasti ihmisenä, että vihasivat yhteiskunnallista näkemystäni ja taiteellista avantgardismiani.”
Numminen oli jatkuvasti lomilla. Hän tunsi niin paljon valtion koneistossa työskenteleviä ihmisiä, että sai jatkuvasti virallisia esiintymiskutsuja. Lomia myöntävä kapteeni ei voinut kuin pudistella päätään.
Heti siviiliin päästyään Numminen lähti ystävänsä Claes Anderssonin kabaree-ryhmän kanssa Malmön kaupunginteatteriin esiintymään. Sieltä hänet napattiin Lundin yliopiston suureen Revolutions aftoniin ja sieltä taas puoleksi vuodeksi tukholmalaiseen Narregruppen-teatteriin.
Pitkältä teatterimatkaltaan Suomeen palannut Numminen innostui underground-liikkeestä, ja se olikin lopullinen niitti hänen valmistumiselleen.
”Underground oli niin perin juurin kiehtova taidemuoto, että siihen kun pääsin mukaan, en varmaan kahteen vuoteen juuri muuta tehnytkään.”
Miestä ei kuitenkaan itseään kaduta valmistumatta jääminen, mitäpä hän maisterinarvolla olisi tehnyt. Hän on edelleen tiiviisti yhteydessä yliopistomaailmaan, seuraa sosiologian, filosofian ja kielitieteen tieteellistä keskustelua ja pitää joskus itsekin luentoja. Silti uusrahvaanomainen renessanssinero on vain tyytyväinen, ettei päätynyt tieteelliselle uralle.
”Tieteen maailmassa ei voi revitellä yhtä laaja-alaisesti kuin taiteen parissa.”
Antti Helin
Kuva: Ari Lahti
