17. maaliskuuta 2000
Teksti:

Viime aikoina olen tuntenut itseni Albert Camus’n hengessä kovin, kovin ulkopuoliseksi.
    Olen ollut ihan pihalla.
    Tupakoimassa.
    Maaliskuun alussa voimaan tullut uusi tupakkalaki on pitänyt huolen siitä, että otsaani on lyöty polttomerkki. Huolimatta siitä, että savukerasiassani on ensimmäisen luokan veromerkki, on minusta tehty toisen luokan kansalainen. Jämä.
    Mielessä on jälleen kerran käväissyt, josko fanaattisimpien lainsäätäjien keuhkoamista on ollut kukaan hillitsemässä. Ajoittain tuntuu siltä, että suitset olisivat oiva tamine.
    Uusi tupakkalaki on näet virkamiesten taholta tehty yltiömäisen tiukaksi. Ihan vertailun vuoksi: amerikkalainen, homoja kammoava God Hates Fags -baptistijärjestö saa pykälien mukaan vapaasti tulla ja polttaa Suomen lipun, mutta yritäpä tätä sulatellessa laittaa nortti palamaan julkisella paikalla!
    Kuinka ollakaan: ”fag” tarkoittaa muuten englanninenglannissa homon lisäksi myös savuketta.
    Haistan palaneen käryä.
    Tupakointi on tehty ravintoloissakin tuskastuttavan vaikeaksi. 30 prosenttia baarin pinta-alasta tulee olla savutonta, eikä baaritiskilläkään saa tuprutella. Jos näin tekee, niin johan myrkyn lykkäsi: portsarin natsat oikeuttavat nakkaamaan asiakkaan oven pahemmalle puolelle.
    Seuraavan päivän moraalinen krapula voi tietenkin olla tapaus sinällään. Että pitikin taas sortua röökaamaan niin paljon! Yleensä ei tule vedettyä juuri lainkaan… ja kuitenkin samalla hapuilee tärisevin käsin päivän ensimmäistä tupakkaa. Laulu on vanha ja tuttu: sormien välliin kessua tähtään.
    Lieneekö tässä taas tehty tikusta asiaa? Pakottamalla kun ei saa muutosta aikaan, ainoastaan vihamielisyyttä ja kansalaistottelemattomuutta. Tulemme kenties vielä näkemään, kuinka tupakoitsijat nousevat käsi kädessä barrikadeille. Poltetaan ketjussa, toverit! Yhteisen rasian puolesta! Ken voi liekin sammuttaa!
    Lakosta ei tietenkään voida puhua.
    Passiivinen tupakointi on toki vaikea asia, mutta aktiivinen tupakoimattomuus on pitkään polttaneelle sekin erittäin vaikeaa: pinttynyt tapa ei muutu käden käänteessä, vaikka kuinka toivoisi. Muistan, kuinka minun piti aikoinaan lopettaa tupakointi, kun paketillisen hinta nousee kymmeneen markkaan.
    Nyt aski maksaa 11 markkaa 80 penniä. Pieni aski eli kymmenen savuketta: puolet vanhasta rasiasta. Enkä silti ole saanut lopetettua.
    On helppoa etsiä syytä siitä, ettei ole tarpeeksi hyvää syytä. Raskaaksi kun en voi tulla ja keuhkojani en näe koskaan. Mutta missään tapauksessa ja milloinkaan syyksi ei kelpaa se, että Isojen Poikien Klubi käskee.
    Joten toistaiseksi: oiskos tulta?

keskonen@freenet.hut.fi