Sairaan kauniita naisia on kaikkialla. He piilottavat ruokaa patterin taakse, laskevat raejuustosta rakeita, sotkevat ulostuslääkkeiden kanssa, etsivät herkeämättä mahdollisuuksia pakkoliikkua. Usein he jättävät ensin pois lihan, sitten maitotuotteet. Alkaa vegaani-linja. Jotkut jatkavat elävän ravinnon itulinjalle ja lopulta ruuattomalle linjalle.
Naistenlehtien anoreksiaoireita listaavien ja jopa syömishäiriöitä romantisoivien juttujen keskellä 24-vuotiaan Laura Hakalan toimittama Siskonmakkarat. Miltä syömishäiriö tuntuu -kirja on todella tervetullut, ja sen luulisi auttavan syömishäiriöisiä. Hakala, itsekin anorektikko, perusti nuorten naisten kirjoittajaryhmän Siskonmakkarat kaksi vuotta sitten. Ryhmässä 11 nuorta syömishäiriöistä naista kirjoitti vuoden ajan tuntojaan eri teemoista, jotka liittyivät anoreksiaan ja bulimiaan.
Omalla nimellään Siskonmakkaroissa kirjoittavat Laura Hakalan lisäksi Jenni Willanen, 22, Tanja Tuulinen, 24, ja Hanna Nauska, 21. Kolmikko opiskelee Helsingin yliopistossa: Jenni pohjoismaisia kieliä, Tanja ympäristönsuojelutiedettä ja Hanna estetiikkaa. Kaikki ovat sairastaneet pahan anoreksian ja ovat yhä potentiaalisesti sairaita.
”Ennen ensimmäistä Siskonmakkaroiden tapaamista sain itseni kiinni kauhistelemasta, että koska olen terve, olen varmaan kaikkia muita ryhmäläisiä lihavampi”, Tanja nauraa.
Kirja syntyi tappamaan stereotypioita anoreksiasta. Tekijät toivovat, että siitä on todellista apua syömishäiriöisille ja heidän vanhemmilleen.
Ei pelkkiä selviytymistarinoita
Siskonmakkarat-kirja antaa syömishäiriöstä raadollisen kuvan. Teksti on minä-muotoista, aitoa ja pohdiskelevaa. Bulimikon elämä on ruokarahaa, lohdutusruokaa, paniikkisafkaa, noutopitsaa, biittejä, haukkuja, mässyjä. Anorektikko jumppaa jouluna, juhannuksena, sunnuntaina, kylässä ja laivalla.
Täydellisen laihaa kaikki rakastavat ja on ihanaa olla laihin. Tosin anorektikon hormonit eivät riitä rakastumiseen, sillä hormonitoiminta voi laskea 5-vuotiaan tasolle. Karkin korvikkeena on jäisiä pakastevihanneksia.
Anorektikkojen kauneusihanne on lipsahtanut jonnekin, jossa tavoitteeksi tulee luukatoinen olento, repale. Aliravitsemuksesta kertovat nukkainen lanuga-karvoitus kasvoilla, harventunut tukka, polvet, jotka eivät kestä kävelyä.
”Sen ajattelee jotenkin välietapiksi kauneuteen”, Tanja sanoo.
Naiseksi kasvaminen kulkee kovin epäkiitollisiin suuntiin, kun kymmenen päivän paaston jälkeen ruumis on kuukautisettoman kuiva, rakastelu sattuu ja vartalo on ruma pimeässäkin.
Kaikkien tarina ei suinkaan ole selviytymistarina. Siskonmakkarat pohtii, miltä syömishäiriö todella tuntuu. Ja sehän tuntuu: tunteita on uhriolon passiivisuudesta marttyyriuteen, puhtaudesta saastaisuuteen.
”Mulla päällimmäisin tunne on kyllästyminen. Olen kyllästynyt siihen, että en ole toipunut. Olen luullut monta kertaa niin, olen yrittänyt joka suuntaan ja vauhkonnut sen kanssa. Yrittänyt auttaa itseäni ja hakea apua, mutta taas luovuttanut”, Jenni kertoo.
”Ajattelen, etten ole mitään oppinut tai saavuttanut, vaikka moni luulee, että tässä sairastaessaan oppii ymmärtämään elämää ja kypsyy, mutta enpä usko.”
Tanja Tuulisella on aivan toisenlaisia kokemuksia, hän tuntee oppineensa paljon sairaudestaan. Hänestä anoreksiassa päällimmäisin tunne on paniikki ja pakonomaisuus, mustavalkoisuus ja hirveä jyrkkyys.
”Joku pikkuasia saattaa sortaa kaiken.”
”Puhdistautuminen taas liittyy siihen, että pitää olla puhdas siitä pahasta, jonka on itse määritellyt aika tiukasti. Pahaa ovat esimerkiksi tietyt ruuat ja elämäntavat kuten laiskuus ja passiivisuus”, Tanja sanoo.
”Joku meistä kirjoitti, että erityisen puhdasta on vilu lämpimänä kesäpäivänä. Ne on merkkejä, että kyllä minun täytyy olla hoikka, kun näin palelen”, Tanja kuvailee.
Naistenvessassa lämmittelemässä
Kirjassa hätkähdyttää anorektikon arki. Kirjoittajat kuvaavat seikkailujaan ruokakaupassa kevyttuotteiden ihmemaassa.
Jenni kertoo tavaratalokäynneistään: Kun ei syö, palelee. Naistenvessan käsienpuhaltimen alla voi lämmitellä vaikka tunnin ilman, että kukaan kiinnittää huomiota. Kun on läpikotaisin lämmin, on aika siirtyä tavaratalokierroksen toiseen, suggestiiviseen osaan, lehtiosastolle lukemaan läpi kaikki muotilehdet. Matka jatkuu makeis- ja luontaistuoteosastoille, jossa hän tarkistaa päivän tarjoukset ja miettii, millaisia ateriakokonaisuuksia niistä saisi muodostettua. Vihannesosastolta vielä vakiovalinnat: kaksi suolakurkkua, tomaatti ja porkkana.
Hanna sanoo olevansa tiedostava anorektikko: hän aloitti pakonomaisen laihduttamisen tietoisesti rankalla paastolla. Nälkä ei koskaan tehnyt onnelliseksi. Kaikessa piti kärsiä, lehdenluvussakin. Hanna paineli tukalassa asennossa kylkiään tunteakseen luunsa. ”Minusta oli ihana katsella pullottavia suonia luurankomaisissa käsissä. Kädet tuntuivat koppuraisen kuivina parhailta”, Hanna kirjoittaa Siskonmakkaroissa.
Hannan äiti kirjoittaa kirjassa, kuinka tytär yritti itsemurhaa lääkkeillä, ja vasta yrityksen jälkeen anoreksia huomattiin. Kun tosihoito alkoi, Hanna oli pahassa jamassa. Parasta hoitoa sai Lapinlahdessa anorektikoille tarkoitetulla osastolla. Sairaalassakin tytöt punnersivat salaa vessassa.
Tanja sanoo, ettei ollut edes koskaan niin laiha, että olisi joutunut sairaalaan.
”Vähitellen vain yhdeksi elämäni pääperiaatteista tuli täydellisyyteen pyrkiminen.”
Sairaimmillaan hän oli 16-vuotiaana. Terveydenhoitaja passitti Tanjan ravitsemusterapeutille, kun kuukautiset jäivät pois. Tanja oli innoissaan, hän saisi lisää tietoa, kuinka syödä terveellisesti. Tanja eli mielestään todella terveellisesti. Viime syksynä terveys kuitenkin petti: iho on monin paikoin tunnoton. Neurologit epäilivät, että tunnottomuus johtuu pitkäaikaisesta A- ja D-vitamiinien puutoksesta; vähäiset vitamiinivarastot eivät jaksaneet pitää hengissä kaikkia hermosoluja.
Osaa Siskonmakkaroista kirjoittaminen auttoi ja tapaamisista tuli terapiaa.
”Mulla taas oli työtä ja tuskaa koko kirjoittaminen”, Jenni sanoo.”En saanut siitä mitään terapeuttista. Musta tuntuu, että olen pitkän sairauteni aikana vatvonut tätä niin paljon, enkä ymmärrä tästä yhtään sen enempää kuin aiemmin. Ajatuksena oli antaa ilmiölle kasvot.”
Jennin teksti koskettaa. Hänen perheensäkin kertoo kirjassa omista tunteistaan. ”Vanhempieni hyväksi olisin tehnyt mitä tahansa, paitsi syönyt. Mutta vain se syöminen olisi auttanut.”
Jennistä anoreksia on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman asia.”Se ei ole missään nimessä ongelma muiden joukossa vaan ehto kaikelle. Jos se asia ei ole kunnossa, ei mikään muukaan asia voi olla kunnossa.”
Viime kesänä Siskonmakkarat kävivät yhdessä Suomenlinnassa piknikillä. ”Aluksi joku sanoi, ettei tule, jos siellä syödään. Itse oivalsin hyvässä porukassa rantakalliolla istuessani ensimmäistä kertaa, että tällä lailla syöminen onkin ihanaa”, Hanna sanoo.
Laura Hakala (toim.): Siskonmakkarat. Miltä syömishäiriö tuntuu. Tammi, 165 mk, ilmestyy maaliskuussa.
Anna-Liina Kauhanen
Kuva: Annika Lohi
