10. joulukuuta 1999
Teksti:

Lapsena olin varma, että Urho Kaleva Kekkonen valvoo elämääni televisioruudun kautta. Silloinkin kun televisio on kiinni. UKK näkee äidin, isän ja meidät lapset.

Siikaisten kansakoulun UKK-hiihdossa ei jaettu palkintoja, mutta silti jätin parhaan ystäväni Kaijan linkkitornin mäkeen makaamaan, koska halusin olla maalissa luokan ensimmäinen tyttö. Urheilu oli koulussa aina painavampi meriitti kuin tunneilla pärjääminen.
    Ymmärsin jo ensimmäisellä luokalla, että yksilölajin kultamitali on ehdottomasti tärkein. Minä olin UKK-hiihdon ensimmäinen tyttö, mutta sain saman palkinnon kuin kaikki muutkin: käsivarteen ommeltavan kangasmerkin. Kaijakin sai samanlaisen.

Lukiossa kuvittelin,
että Mauno Koivisto tekee Suomen tärkeimmät päätökset. Koivisto pelasi lentopalloa, joukkuelajia. Minä nostin kapinan liikunnanopettajaa vastaan ja vaadin naisvoimistelun poistoa ja joukkuelajeja tilalle. Me saimme pelata jääpalloa. Olimme innoissamme. Joukkueessa oli kiva pelata, varsinkin jos me voitimme. Hikikin tuli. Olin onnellinen.
    Nyt varhaisessa keski-iässä katson kuinka presidentti esiintyy ilmaislehden kannessa aurinkolasit päässä. Ennen presidentillä oli läpinäkyvät ja arvokkaat silmälasit. Silloin presidentti kävi hoitamassa tärkeät asiat Moskovassa.

Brysselissä on rennompaa. Varsinkin kun valtioneuvoston jäsenet hoitavat politikoinnin, ei presidentti juurikaan. Presidentit vain kiusaantuvat ja katsovat seiniä. Hallitukset siellä pelaavat. Varhaisessa keski-iässä katson presidenttiehdokkaiden listaa ja ilahdun, kun Dag Anckar väittää, että koko presidentin virka voitaisiin lakkauttaa. Helsingin Sanomien haastattelussa Åbo Akademin professori Anckar sanoo, että vahvojen presidenttien aika on kerta kaikkiaan ohi.

Yhdeksänkymmentäluvun alussa kun suomalainen teatteri alkoi menettää median hohdetta, ryhtyivät nuoret miesohjaajat tekemään elokuvaa. Vähemmän arvostetulla teatterialalla naiset pääsivät sitten ohjaamaan enemmän. Sitä samaa näissä presidentinvaaleissa on. Todellisen vallan puuttumisen pystyy tutkimaan mieskatomittarilla.
    Almanakkani tärkeimmät merkinnät ovat peli-illat. Pelaan edelleen joukkuelajeja. Yksilölajit ovat tylsiä: liikaa sankaruutta, yksinäisyyttä ja romantiikkaa. Liian vähän yhteisiä kuvioita, syöttelyä ja jälkipelin herkistynyttä tilaa. Pidän siitä, että joukkueet vaihtuvat. Uusia yhdistelmiä. Joskus menee hyvin, joskus erittäin huonosti. Mitään yksilölajia en jaksaisi enää harrastaa, kun on tämä joukon vaihtoehto.

Anckar lopettaisi presidentinviran. Hesari kysyy kuinka kauan siihen menee. Parikymmentä vuotta, Anckar arvioi.

Niin paljon olen joukkuepelien makuun päässyt, että mielellään siirtyisin presidentittömään kauteen vaikka välittömästi. En jaksa kannustaa ladun varressa, kun presidentti hiihtää ja huutaa havuja perkele. En jaksa kannustaa (äänestää) kulissia, diplomaatin virkaan ajautunutta presidenttiä.
    Ja jos joku kaipaa oikein tosissaan ”henkistä johtajaa” tai ”sivistyspresidenttiä”, niin neuvon etsimään sitä jostain muualta kuin vaalihuoneistojen listoilta.

Riikka Ala-Harja
riikka.ala-harja@nic.fi