”Hyvää huomenta Suomi!”
Ruudun peitti Jutta Zilliacuksen naama. Joka-aamuisen Tiistaitiiman 92-vuotias juontaja puhkui energiaa, vaikka kello oli vasta 6.30 EMT, European Mean Time.
Väinö Seppä käänsi kylkeä soluasunnossaan Ruskeasuolla. Hän yritti epätoivoisesti jatkaa kesken jäänyttä untaan, vaikka hälytysääni vihloi korvia. ”6079 Seppä V.! Ylös sängystä” inter-aktiivinen teleruutu IT huusi.
Hän nousi istumaan sängyllään ja huomasi, että ruudulla vilkkui Työcenterin viesti: ”Komennus osoitteessa Mariankatu 2. Paikalla klo 10 EMT.”
Väinö puristi kätensä nyrkkiin ja katseli vuosisadan alussa kehitettyä metallista IT-laatikkoa. Nykyversio oli käytännössä kaksisuuntainen valvontalaite. Se oli tehnyt lopun monen yksityiselämästä. Laitteen kyljessä luki ”interaktiivisuus on turvaa” yksi Vanhempain Neuvoston iskulauseista.
Väinö ryhtyi pukeutumaan ja huomasi pöydällään olevan rannehoitajan, jonka posti oli tuonut edellisenä päivänä. Hiki kihosi hänen otsalleen. Lannistunutta kapinaa tuntien hän kiinnitti laitteen vasempaan käteensä. ”Tästä päivästä alkaen ne tietävät minusta kaiken”, hän ajatteli.
Kantajansa sykettä ja ruumiinlämpöä mittaava rannehoitaja oli kehitetty jo viime vuosisadan lopulla, mutta kaksi vuotta sitten laite oli tehty pakolliseksi jokaiselle 40 vuotta täyttävällä kansalaiselle. Ja tänään, 6.12.2017, oli Väinön 40-vuotispäivä.
Minulla on kolme tuntia aikaa, Väinö mietti astuessaan kadulle. Hän ei ollut erityisen ylpeä soluasunnostaan, mutta se oli alle 50-vuotiaalle ainoa säällinen tapa asua kaupungissa, jossa neliöhinnat olivat huonoillakin alueilla helposti 10 000 euroa.
Hän käveli Mannerheimintielle ja jäi odottamaan kympin ratikkaa. Lämmin joulukuun sade tuli taivaalta kuin sumutinpullosta. Helsingissä satoi aina, oli satanut niin kauan kuin Väinö muisti. Lunta oli nähty viimeksi joskus vuosisadan alkupuolella. Vain ikäihmisten kaupungit välttyivät vesisateilta weathercontrol-laitteidensa ansiosta.
Vastapäisen talon holo-seinästä Väinöä tuijottivat vanhan miehen kolmiulotteiset kasvot. ”Isoisä valvoo Sinua”, luki kuvan alla.
”Pidä huolta vanhuksista, ne ei kuulu vanhainkotiin”, ratikan IT-ruutu kailotti. ”Tänä iltana, tonight only: Mestarit Hietaniemen Golden Age Kylpylässä”, mainos jatkui. Seisominen kiristi ihoa ja sai Väinön säärihaavan kutiamaan. Raitiovaunun kaikki kolme ei-vanhuksille tarkoitettua paikkaa olivat täynnä, joten hän päätti kävellä lopun matkaa.
Hän jäi ratikasta vanhan oopperatalon kohdalla ja lähti kävelemään ylös Runeberginkatua. Väinö halusi pois sateesta ja se onnistui vain kulkemalla ikäihmisten kaupungin läpi. Hän työnsi älykorttinsa lukijaan ja odotti. Lukijalaite raksutti ja raksutti. Minkä rikkeen olen tehnyt, unohdinko palauttaa kirjaston kirjat, Väinö ehti miettiä. Lopulta vihreä valo syttyi ja Töölönkadun portti avautui. Portin päällä luki valokirjaimin: Lyckoland-Onnela.
Tämä ikäihmisten autonominen kaupunki oli tunnettu vielä kymmenen vuotta sitten Töölönä. Nyt sinne sai muuttaa vain, jos vuositulot ylittivät 100 000 euroa ja ikää oli yli 65 vuotta.
Onnelassa oli ilmeisesti alkamassa jokin happening, sillä portin läheisyydessä tungeksi satoja ikäihmisiä. Kaikki näyttivät suuntaavan kohti Hannu Karpon aukiota.
”Meitä on yli 1,5 miljoonaa. Meidän käsissämme on Suomen tulevaisuus!”
”Eläkeläinen saa ottaa ensin!”
Valtavista kaiuttimista kuului tuttu ääni. Edes ikä ei ollut syönyt sen makeutta.
”Perintöä ei jätetä!” ääni kailotti. Se kuului Raimo af Ilaskivelle, Vanhasuomalaisen puolueen 89-vuotiaalle presidenttiehdokkaalle. Suomen poliittiselle kentälle vuosisadan alussa palanneet vanhasuomalaiset eli vasut pitivät Karpon aukiolla itsenäisyyspäivän juhliaan. Ilaskiven koroke oli kärjellään seisovan kolmiomonumentin päällä. Sen jalustassa luki: ”Laila Pullinen: Ikäpyramidi.”
Väinöä puistatti, vaikka Onnelassa oli toistakymmentä astetta lämmintä ja weathercontrol piti sateet Helsingin puolella. Vasut kuvottivat häntä. Tulonjakotaistelun jälkeen he olivat ajaneet eduskunnassa läpi lain, joka vei äänioikeuden alle 40-vuotiailta.
Aukion laidalla näkyi seuraavan vuoden presidentinvaalien mainoksia. Ilaskiven mainoksissa luki: ”Raimo on Isoisän valinta”. Ilaskiven lisäksi ehdolla oli kolmatta kauttaan istuva presidentti, Kansanpuolueen Elisabeth Rehn. Hänen talonkorkuisessa holomainoksessaan oli kuvan alla teksti ”Lillan En Gång Tillan”. Edellisissä vaaleissa Rehnin reklaameissa oli lukenut pelkistetysti vain ”Stillan”.
Väinö raapi säärihaavaansa. Hän tiesi, miksi Lillan mainosti itseään taas avoimesti ruotsiksi, eikä käyttänyt mainoksissa suosittua englannin ja suomen sekaista newkieltä. Ruotsin kielestä oli viime vuosina tullut pensioiden, ylimmän eläkeläisluokan keino erottautua Väinön kaltaisista pätkäproleista eli pätkiksistä ja vanhusköyhälistöstä eli gammaleista. Monet pensiot olivat ruotsintaneet sukunimensä. Myös maksulliset af- ja von-lisäkkeet olivat suosittuja Onnelassa ja muissa Ikäihmisten kaupungeissa.
Väinö oli varma, että Lillania oli nuorennettu mainoksen kuvaa varten. Sinivalkoisessa leningissään hän näytti korkeintaan 50-vuotiaalta. Presidentin jaloissa makasivat Suku- ja Laku-koirat. Niiden täytyi olla täytettyjä tai geenimanipuloituja, Väinö ajatteli. Koiraniässä ne olisivat varmasti yli 200-vuotiaita.
Kuvan nuorekkuutta selitti se, että vaikka Lillan oli kronologiselta iältään 82-vuotias, hänen kognitiivinen ikänsä oli vasta viisissäkymmenissä. Kognitiivisella iällä tarkoitettiin henkilön omaa kokemusta iästään. Useimmat ikäihmiset käyttivät sitä mielummin kuin kronologista ikää, jota pidettiin vanhentuneena käsitteenä.
Kolmas ehdokas oli Suomen Eläkeläisten Puolueen SEP:n Esko Aho, 63. Hänen vaatimattomissa mainoksissaan luki ”Eläkeläistä ei jätetä”. Ikäihmisten lehdissä Ahoa pilkattiin yhä ”pojuksi”. Edes keskustan nimenvaihdos SEP:iksi ei ollut vakuuttanut heitä. Aho oli vedonnut äänestäjiin kertomalla Tuttu juttu -showssa olevansa kognitiiviseltä iältään 80:n paremmalla puolella. Hänen vaimonsa Tanja Karpela-Aho oli nyökytellyt vieressä.
Ikivihreät, poliittisen kentän väsynyt lilliputti, ei ollut asettanut omaa ehdokasta. He kannattivat Lillania.
Väinö raivasi tiensä ikäihmismassan läpi ja suuntasi Hesperianpuistoon. Sauvakävelijöitä väistellen hän etsi vapaan penkin Risto Rytin ruostuneen monumentin juurelta. Patsaan vieressä seisoi nainen tiputuslaitteensa kanssa. Penisilliinin värinen nuoruusseerumi kulki siroa letkua pitkin hänen nenäänsä. Väinö epäili, että nainen oli plastiikkakirurgisen Mehiläisvyötärö-sairaalan potilaita.
Väinö nojasi taaksepäin ja antoi ajatustensa virrata. Hesperianpuisto toi hänen mieleensä onnellisia muistoja viimeiseltä vapauden vuosikymmeneltä, 1990-luvulta. Hän oli istunut ystävineen iltaa puiston laidan Elite-ravintolassa. He olivat vetäneet tolkuttomasti siideriä ja humaltuneet. Ravintolasta he olivat hoippuneet puistoon Egri Bikaver -punaviinipullo mukanaan ja laulaneet melankolisia lauluja. ”Tahdon olla juovuksissa, aina sekä maanantaina…”, he olivat hoilanneet, kunnes poliisit tulivat keskeyttämään. Toisinaan he saattoivat leikkimielisesti kisailla siitä, kuka keräsi yhdessä illassa eniten kusisakkoja.
Joskus he olivat juhlineet öisin Hietsun uimarannalla tai Kaivarissa, jossa pidettiin kesäisin ulkoilmakonsertteja. Nyt Hietaniemessä oli Golden Age Kylpylä ja Kaivopuistossa Ikäihmisten Golf Center. 90-luku, jota kutsuttiin acid jazz -ajaksi, oli vain haalea muisto. Tuntui vaikealta kuvitella, että tuolloin suurimmat huolenaiheet saattoivat olla aids ja opintotuen takaisinmaksu.
Väinö muisti enää etäisesti, miltä alkoholi maistui. Jäätyään kaksi kertaa kiinni juomisesta hän oli joutunut valvotulle antabus-kuurille. Kammottavan pakkohoidon jälkeen Väinö oli pysynyt kaukana mustan pörssin viinanmyyjistä, vaikka hänen teki välillä tuskaisesti mieli salmiakkikossua.
Mielessään hän kirosi joutumistaan pätkäprolejen luokkaan. Hallituksen korvannut Vanhempain Neuvosto oli kieltänyt proleilta juomisen kaikkina aikoina paitsi tammikuussa. Alkoholi oli haitannut liikaa työvelvollisuuden suorittamista. Eliteen tai muihin ravintoloihin useimmilla proleilla ei ollut asiaa, sillä ikäraja niissä oli 65 vuotta.
Väinö poistui Onnelasta Mannerheimintielle. Taas satoi. Eduskunnan lisärakennuksen edessä seisoi vuoden 2010 Tulonjakotaistelun muistomerkki. Väinö käänsi katseensa pois. Tuo monumentti oli hänen katkeruutensa suurin symboli.
Tulonjakotaistelu oli sauvakävelysukupolven nimitys konfliktille, jota Väinö kutsui yhä Verokapinaksi, kuten useimmat alle 65-vuotiaat. Kiistan virallinen nimi, jota esimerkiksi IT:ssä käytettiin, oli Elatusristiriita. Sama se mikä nimi. Siinä oli isä poikaa vastaan ja vero virtasi, Väinö ajatteli.
Koko konfliktin siemenet oli kylvänyt Vanhasuomalainen puolue. Se oli syntynyt vuosisadan alussa, kun Sdp ja kokoomus olivat fuusioituneet. Vuoden 2007 eduskuntavaaleihin vanhasuomalaiset lähtivät lupaamalla suurille ikäluokille viimeiset kunnon eläkkeet. Vaalilupauksen lunastaminen tarkoitti sitä, että työikäisiltä vietiin reilusti yli puolet palkasta suurten ikäluokkien eläkkeisiin.
Suomessa elatussuhde oli jo tuolloin ollut neljä, mikä oli EU:n korkein. Se tarkoitti, että jokaisen työikäisen piti palkallaan elättää neljää muuta. Muualla unionissa tilanne ei ollut yhtä kärjistynyt, mutta vapaan liikkuvuuden kieltänyt politiikka esti maastamuuton.
Katkeruus kasvoi lopulta Verokapinaksi, joka alkoi yksittäisistä mielenosoituksista ja yltyi viikkokausien mellakoiksi. Vanhasuomalaisten johtama hallitus oli lopulta turvautunut turva- ja peruspalveluministeriön erikoisjoukkojen käyttöön. Poliisikomentaja Totti Karpelan johdolla erikoisjoukot olivat käyttäneet sirpalekranaatteja bambukepein aseistautuneita kapinallisia vastaan. Pelkästään Helsingissä kuoli yli 2 000.
Vanhasuomalaisten Olli-Pekka von Heinosen hallitus julisti Suomeen poikkeustilan, jota seurasi valvonnan raju lisääntyminen: alle 40-vuotiaiden ulkonaliikkumiskielto klo 22 jälkeen, IT-ruutujen asentaminen jokaiseen talouteen ja vankilarangaistusten koveneminen. Väinö tiesi, että kontrollipolitiikan pääarkkitehti oli 85-vuotias oikeuskansleri Ritva Santavuori.
Poikkeustilaa seurasi työikäisiä koskevan lainsäädännön kiristyminen. Hallitus muutti nimensä Vanhempain Neuvostoksi ja määräsi, että työvoimapulan takia kaikilla vuoden 1955 jälkeen syntyneillä pitää olla vähintään kaksi työpaikkaa. Hoiva- ja palvelusektorin töitä tekemään perustettiin erityinen pätkäprolejen luokka. Heidän piti olla jatkuvasti hälytysvalmiudessa. Pääosa proleista oli syntynyt vuoden 1970 jälkeen. Myös Väinö kuului heihin, vaikka oli koulutukseltaan filosofian maisteri. Väinö tiesi, että pääasianministeri Heinonen oli itse käynnistänyt rajun ylikoulutusbuumin ollessaan opetusministerinä 90-luvulla.
Väinö vilkaisi rannehoitajaansa. Sen mukaan kello oli jo 8.48. Hänellä oli enää reilu tunti aikaa ehtiä Mariankadulle. Hänelle tulisi kiire, sillä itsenäisyyspäivän paraatit tukkivat koko keskustan.
Hän harppoi Sanomatalon ja Aatos Erkon kurpitsan muotoisen mausoleumin ohi. Hän ohitti Kiasman tai nykyisin sen nimi kai oli Juhani Palmu Center. Ikäihmisten suosikkimaalari Juhani Palmu oli taannoin ostanut rakennuksen. Centerissä oli Palmun omien töiden lisäksi esillä Suomen tärkeimmän eurismin edustajan, Alvar Gullichsenin Bonkeja. Ikäihmiset olivat hulluina Bonkeihin.
Piip, piip, piip. Rannehoitaja alkoi reagoida Väinön pulssiin, joka oli kohonnut jo 170:een. Jos pulssi nousisi yli 200:n, lähin IT-ruutu kutsuisi paikalle medihelin. Väinö oli tullut puolijuoksua Senaatintorille. ”Ei helvetti, Naton paraati”, hän manasi puoliääneen.
Sotilaskomentajien rivistö seisoi aitiossaan tuomiokirkon portailla. Heidän piisamihattunsa näyttivät oudoilta, sillä lämpötila oli kohonnut jo yli 10 asteeseen.
Suomen Nato-joukkojen komentajan, marsalkka Gustav Hägglundin kasvoilla oli sama vahamainen ilme kuin lehtikuvissa. Hägglund oli täyttänyt syksyllä 81, mutta hänen sanottiin yhä hiihtävän Santahaminan hiihtoputkessa yli kymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä.
Hägglundin vieressä tiukassa asennossa seisoi eversti Outi Siimes, Karjalan kuvernementin sotilaskomentaja. Viime aikoina Siimeksen nimi oli yhdistetty Karjalan ydintuotantoalueen vuotoskandaaliin. Karjalassa sijaitsi yli puolet Suomen 30 ydinvoimalasta. Niiden vuodoista ei paljoa puhuttu, sillä Onnelan Ibiza-idyllin energia tuutattiin suoraan Karjalan generaattoreista.
”Anna euro!” pistävän näköinen mies tökkäsi Väinöä kylkeen. Hän heristi keräyslipasta, jonka kyljessä luki ”Kaveria ei jätetä Sotainvalidien syyskeräys”. Väinö ei uskaltanut kieltäytyä, vaikka hän kuumeisesti mietti saattoiko sotainvalideja olla enää edes elossa.
Kieltäytyminen ei silti tullut kyseeseen, sillä rahan antaminen keräyksiin oli kansalaisvelvollisuus. Tälläkin viikolla Väinö oli herännyt kahdesti Geriatrikkojen kummien aamutervehdykseen. Teemu Selänne pyysi ruudussa lahjoitusta Helsingin Vanhuslinnan osasto kympille. Väinö oli lahjoittanut IT-ruutunsa välityksellä satasen. Palkkioksi screeni kajautti sietämättömän Sankarit-kappaleen, joka oli G-kummien tunnussävelmä.
Mariankadulla Väinö harppoi viimeiset metrit. ”Jumalauta, tämähän on presidentinlinna”, hän tuijotti typertyneenä ovea. Pulssi oli 190 ja rannehoitajan kello näytti 9.59.50, kun Väinö painoi älykorttinsa oven lukijaan. Kuului kalahdus ja lukko vapautui. ³6079 Seppä V. Ilmoittautukaa käytävän päässä”, IT-ruutu ilmoitti.
Väinö astui linnaan. Käytävän päässä hänelle ojennettiin tarjoilijan univormu ja tehtäväluettelo.
Kahdeksan tuntia myöhemmin presidenttipari seisoi Valtiosalissa ja ensimmäinen vieras odotti lähtökäskyä seinän takana. Perinteen mukaisesti kättelyn aloittaisi Jorma Ollila, Nokian autonomisen tasavallan presidentti. Ollilan harteilla lepäsi koko Nokian tasavalta, Espoon Keilaniemestä Otaniemeen. Se oli itsenäistynyt Suomesta kymmenen vuotta sitten. Itsenäisyyden ja verovapauden myöntäminen Nokialle oli jäänyt ainoaksi keinoksi pitää konserni edes Suomen lähialueella.
Ollilan jälkeen tulivat diplomaatit. Heitä seurasi Suomen poliittinen johto, Vanhempain Neuvosto ja eduskunta, joiden jälkeen alkoi julkkisten marssi. Väinö katseli parvelta, kuinka saliin vyöryi Suomen ikääntyneen eliitin edustajia. Siinä tuli Ikäihmisten yliopiston kansleri Osmo Kontula. Hänen Dementia ja seksi -tutkimuksensa oli taas joululahjakirjojen kärjessä.
Sitten tuli rollaattorien letka: Kyllikki Virolainen, Aira Samulin ja Lenita käsikynkkää, Marko Ahtisaari ja Jari Sillanpää-Tervo sekä Esa Saarinen Marcia Bjurströminsä kanssa. Heitä seurasi loputon viihdetaiteilijoiden, kirjailijoiden, näyttelijöiden ja urheilijoiden kulkue. Väinö tunnisti vaivatta suurimman osan ihmisistä, sillä hän oli nähnyt heidät IT-ruudussa. Joukosta puuttui vain sauvakävelysukupolven ikisuosikki Mikko Alatalo, joka laulatti yleisöä Eläkesäästäjien Keskuspankin Arenalla. Ainoa alle nelikymppinen vieras oli tenavatähti Konsta Hietanen.
Kun viimeinen vieras oli saapunut, saliin laskeutui hiljaisuus ja Kassu Halosen Finlandia-sovitus kumpusi ilmoille. Nato-kadettien kulkue kantoi Valtiosaliin jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin fosforoidun ruumiin, joka loisti lasiarkussaan. Liikuttunut yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Kun valot sytytettiin, orkesteri alkoi soittaa perinteistä avausnumeroaan. Väinö kuunteli parvelta, kuinka silkkihupparit kahahtelivat Macarenan tahtiin.
Koko illan Väinö vartioi boolimaljaa ja piti huolta sen täyttämisestä. Hän oli erityisen tarkkana, sillä näin tärkeän palvelukomennuksen laiminlyönnistä olisi voinut joutua kuulusteluihin.
Vieraat humaltuivat ja kävivät yhä röyhkeämmiksi. He työnsivät hopeapikarinsa Väinön täytettäväksi. ”Boolia, poju”, he komensivat kännisinä. Väinö katseli, kuinka liian nuorekkaasti pukeutuneet suurten ikäluokkien johtotähdet kiilasivat sauvakävelyn ja ikiaerobicin suomin voimin tiskille. Sivusilmin hän näki, kuinka Konsta Hietanenkin nappasi frakkinsa povitaskusta sinisen viagra-pillerin ja huuhtoi sen boolilla kitusiinsa.
Kun lakisääteinen 7,5 minuutin tauko viimein koitti, Väinö juoksi miestenvessaan. Samalla ovenavauksella wc:stä astui ulos presidentin henkilökohtainen turvallisuuspäällikkö, poliisikomentaja Totti Karpela. Väinö vaipui pöntölle. Hän painoi päänsä käsien väliin ja tuijotti tyhjin silmin lattian kaakeleita.
Kun veri palasi hänen päähänsä, Väinö tajusi, että pöntön alle oli työnnetty musta salkku. Väinön rintaa alkoi pakottaa ja hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla. Oliko dementia iskenyt kaikkein pyhintä, ydinlaukaisinsalkkua, kantavaan Totti Karpelaan. Väinö repi irti rannehoitajan. Eriössä ei ollut IT-ruutua, joten Väinö liu¹utti salkun esiin ja nosti sen syliinsä.
Lukot olivat auki. Keskellä yönsinistä samettialustaa oli punainen painike.
Hitaasti Väinö kohotti kätensä ja painoi. Hän vihasi Isoisää.
Jaakko Lyytinen
Konsepti Jaakko Lyytinen ja Anna-Liina Kauhanen
Kuvitus Mia Wallenius
Artikkelin inspiraationa käytetty muun muassa:
George Orwell: Vuonna 1984 (uusi suomennos). WSOY 1999.
Reino Häyry: Ihminen Ilaskivi yksi meistä. Laskenta Oy 1993.
Sosiaalipolitikka 2017. Sitra 1992. Sivistys 2017. WSOY 1994.
