26. marraskuuta 1999
Teksti:

Dramaattisissa elämäntilanteissa joutuu toteamaan, etteivät hetkeen sopivat sanat noin vain putoilekaan huulilta, komeina ja painavina kuin venäläisessä klassikossa tai sulavina ja siirappisina kuin Hollywood-spektaakkelissa. Romantikkohumanistille tämä on turhauttavaa, kohtalonsa tiedostanut heeros ei aloita lausahduksiaan öö-tota-totalla.

Löytääkseen kaunista
kielenkäyttöä ei kuitenkaan tarvitse mennä epiikan tai elokuvan puolelle. Jo isovanhempien kirjeenvaihtoa lukiessa ilmaisun rikkaus kadehdittaa.
    Eikä hyviä puhujia löydy ainoastaan menneiden sukupolvien piiristä. Tunnen monia nuoria, loistavia sanankäyttäjiä, jotka pystyvät pitämään kuulijakuntansa mielenkiintoa yllä tuntikausia, monet heistä ovat kouluja käymättömiä.
    Yliopistomaailmassa ilmaisun taso onkin hämmästyttävän surkea. Monilla luentokursseilla nuoren tutkijan tota-niinkujen ja tarpeettomien sivistys- ja muotisanojen joukosta on turhaa etsiä merkityksiä. Yliopistollakin vanhat konkarit ovat lähes järjestään parempia ja usein vieläpä hauskoja puhujia. Kyse ei ole vain iän kartuttamasta kokemuksesta. Olemme todistamassa jotakin perustavammanlaatuista murrosta.

Vaikka kirjalliset
harrastukset ja korkeampi koulutus edistäisivät puhetaitoa, yliopistossa kielellinen ilmaisu käy yhä suppeammaksi. Omaa erikoistunutta tiedonalaa opitaan käsittelemään käytännöllisesti, sen ulkopuolelle jääviä asioita vain pintapuolisesti. Humanistinenkaan koulutus ei (enää, ajattelen kenties valheellisen nostalgian vallassa) näytä takaavaan alkeellisimpiakaan puheenlahjoja.
    Hyvän puhujan ei ole aina edes hyväksi käyttää klassisen kaunista tai korrektia kieltä. On eräs paljon tärkeämpi asia, joka yhdistää sanankäyttötaitoisia: tarinankerrontakyky, joka syntyy tasapainoisesta, synteettisestä maailmankuvasta, kokemuspiiristä ja traditiosta.
    Duunari, joka osaa sujuvasti ammentaa aiheita ja ilmaisuja oman alansa ”tarupiiristä” voi olla mielenkiintoinen sanankäyttäjä. Hyvällä tutkijalla ja luennoitsijalla on samoin kyky yhdistää huomionsa laajempaan yhteyteen, käyttää luovasti hyväkseen traditiota sekä samalla antaa muille virikkeitä ajatteluun.

Kun suurten
synteesien, kertomusten ja ideologioiden aika tieteessä on ohi, kun tieto on yhä sirpaloituneempaa, kun tutkijan odotetaan erikoistuvan pienenpieneen tiedon alaan, alkaa tieteellinen tarinankerronta näyttää yhä vaikeammalta tavoitteelta.
    Humanistinenkin kirjallisuus, joka pitkään piti pintansa eksaktimpien tieteiden termiviidakkoa ja täsmäilmaisua vastaan, on ajautumassa kauemmas entisistä ihanteistaan kompaktiin palikkakieleen, jonka on määrä palvella tehokkuuden haavekuvaa.
    Suuntaus ruokkii itseään. Tällainen tieteellinen ympäristö ei voikaan kasvattaa hyviä puhujia tai kirjoittajia, elleivät nämä hae tyyliään jostakin sen ulkopuolelta.

Mihin sitten tarvitaan akateemista tarinankertomisen kykyä? Ei niin mihinkään, jos yliopiston tarkoitus on olla vain työvoimaa ja kapea-alaisia asiantuntijoita teknologian ja rahamaailman palvelukseen tuottava kone.
    Yliopistojen ensisijainen tehtävä on mielestäni vuosisatojen varrella jo kerääntyneen tiedon ja viisauden säilyttäminen, levittäminen ja siirtäminen tuleville sukupolville. Tätä eeppiseltä kalskahtavaa mutta todellista tehtävää ei palikkakieli palvele. Siihen tarvitaan sanojen taikaa, ei tekniikkaa.

Kirjoittaja on latinanopiskelija ja Tehosekoittimen laulaja.