Maailma saattaa olla kyllästynyt suuriin kertomuksiin, mutta pieniä tarinoita se rakastaa. Viikko sitten Suomen ensi-iltansa saanut The Blair Witch Project on täydellinen tarina: tuntemattomat leffafriikit kuvaavat minibudjetin kauhuleffan ja myyvät sen pienelle levittäjäyhtiölle. Puskaradion ja oivaltavan markkinoinnin ansiosta leffa on tapaus ennen ensi-iltaansa ja sensaatio sen jälkeen.
Alkuperäisen investoinnin elokuva on tuonut takaisin lähes 4000-kertaisena. Tekijät ovat miljoonamiehiä ja yrmyilevät Time-lehden kannessa.
Blair Witch Projectin menestystarina on taidekouluversio amerikkalaisesta unelmasta satu, jossa Daavid kaataa Goljatin ja ryysyt vaihtuvat rikkauksiin. Sen sankareita ovat tietysti rohkeat leffafriikit, mutta sivuosa on tarjolla jokaiselle katsojalle.
Tähtien Sotaan, Will Smithin uusimpaan ja muihin laskukone kädessä suunniteltuihin kesätyrkkyihin verrattuna Blair Witch Project tuntuu miellyttävän kapinalliselta valinnalta, reilun kaupan kahvilta riistopakettien joukossa. Jos elokuvalipun lunastamisen voi tulkita mielipiteen ilmaukseksi, viesti Hollywoodin suuntaan on selvä. Perseestä ne teidän asteroidileffat.
Kahdeksan päivän pelkotila
Hype Blair Witch Projectin ympärillä on ollut niin valtava, että tarinan yksityiskohdatkin alkavat kuulua alaa seuraavien yleissivistykseen. Ohjaajat Daniel Myrick, 35, ja Eduardo Sanchez, 30, tutustuivat toisiinsa elokuvakoulussa Orlandossa. Kaverukset kehittelivät ajatusta kauhuelokuvasta, joka yhdistelisi pseudodokumentaarista aineistoa ja silkkaa fiktiota.
Toimiva lähtöasetelma syntyi pari vuotta myöhemmin. Kolme filmikoululaista lähtee kuvaamaan dokumenttia pikkukaupungissa kiertävästä noitalegendasta ja katoaa lähimetsiin. Pari vuotta myöhemmin heidän kuvaamansa materiaali löydetään.
Lokakuussa 1997 Myrick ja Sanchez olivat löytäneet visioonsa sopivat näyttelijät. Heather Donahuesta tehtiin kuvausryhmän ohjaaja, Joshua Leonardista kuvaaja ja Michael Williamsista äänimies. Donahue sai käteensä 500 dollarin videokameran, Leonard vanhan 16-millisen filmikoneen.
Kalustokoulutusta seurasi kahdeksan päivän syysretki Marylandin metsiin. Myrick ja Sanchez antoivat näyttelijöille 35 liuskan juonitiivistelmän ja pysyttelivät enimmäkseen näkymättömissä. Öisin ohjaajat pitivät tunnelmaa yllä ulvomalla metsissä ja potkimalla näyttelijöiden telttoja.
Retken jälkeen Myrickilla ja Sanchezilla oli leikkauspöydällä 20 tuntia käsivaralla kuvattua syysmetsää. Materiaalista rutistetun 81-minuuttisen markkinoinnissa päätettiin soveltaa samaa rohkeasti kokeellista taktiikkaa kuin kuvausvaiheessa.
Taitavasti rakennetut Internet-sivut avattiin jo kesäkuussa 1998, puoli vuotta ennen kuin pieni Artisan Entertainment osti elokuvan levitysoikeudet 1,1 miljoonalla dollarilla. Ostopäätökseen luultavasti vaikuttivat ovelat Missing-julisteet, jotka herättivät hämminkiä Sundancen filmifestivaaleilla tammikuussa. Kampanjan nerokkuudesta kertoo se, että puoli vuotta myöhemmin samoja julisteita kauhisteltiin Ilta-Sanomissa.
Puita ja pimeää
Blair Witch Project on kymmenen pisteen tarina ja ysi puolen ilmiö. Kun lähtöpisteet ovat näin kovat, itse elokuva on väistämättä pettymys. Vaikka kriitikkomittari heilahtaa rohkeuskriteerillä helposti viiteen tähteen, BWP epäonnistuu kauhuleffan tärkeimmässä tehtävässä: se ei pelota. Kun kauhun kaavasta poistetaan veri, veitset, örkit ja musiikki, mielikuvitukselle jää vähän turhankin paljon tilaa.
Saatan olla mielipiteineni vähemmistössä, sillä Amerikassa maksavat asiakkaat ovat kirkuneet ja oksennelleet. Tälle saattaa löytyä yksinkertainen maantieteellis-kulttuurinen selitys. Koska Blair Witch Project on lähinnä metsää ja pimeää, elokuvan pelottavuus riippuu siitä, miten paljon metsää ja pimeää pelkää. Suomi elää metsästä ja on puoli vuotta pimeänä. Kaikkeen tottuu.
Jos teatterissa ei pelota, voi aina katsella naapureita. Kovin pian ei tule toistumaan se ihme, että ihmiset maksavat 45 markkaa epileptisesti tärisevästä videokuvasta valkokankaalla.
Juha Itkonen
The Blair Witch Project elokuvateattereissa.
