01. lokakuuta 1999
Teksti:

Uuden Ylioppilastalon edessä 30 tutoria pakkaa tavaroitaan bussiin. Kassit kilisevät kuin juhannuksena. On elokuun toiseksi viimeinen perjantai.
    ”Mukaan tarvitaan kahden illan saunakaljat ja jotain erikoista, joka piristää tarpeen tullen loppuillasta”, Arto valistaa kahden leirin kokemuksella.
    Bussissa HYY:n järjestösihteeri Minnis Vierikko toivottaa leiriläiset tervetulleiksi ”raskaalle mutta antoisalle leirille”. Minniksellä on alkamassa jo kymmenes leiri: kaksi tutorina, kaksi tutorvaliokuntalaisena ja nyt kuudes vetäjänä.
    ”Aina on mukana uutta haastetta, nyt on yritetty vähentää luennoimista, siihen keskityttiin enemmän kevään koulutuksessa. Uusi haaste oli myös kesän ensimmäinen leiri, joka järjestettiin survival-leirinä.”
    ”Valiojoukko yliopiston 450 tutorista saapuu leireille. Hullua porukkaa. Leirien muisteleminen auttaa jaksamaan koko pimeän talven yli.”
    Bussissa keskustellaan pareittain ja tutustutaan uuteen ihmiseen. Perillä hänet sitten esitellään muille tutoreille. Mietitään myös, mikä yhdistää paria. Anssia ja Annikaa yhdistää Puuhamaa ­ Annika on ollut siellä töissä ja Anssi leikkimässä. Loppuleiristä heitä yhdistää vielä toinenkin asia: peruna.
    Perillä odottaa viihtyisä leirikeskus: kolme asuinmökkiä, joista yksi neljälle vetäjälle ja kaksi tutoreille, olohuonetupa, ruokala, sauna ja kauempana rannassa vielä savusauna.
    Tutorit asettautuvat sateessa mökkeihinsä 2­4 hengen huoneisiin. Heikki rientää asentamaan oman mökkinsä valoihin punaiset lamput. Pian jo rummut pärisevät ja kitara soi.

Sampo on leirillä kolmatta kertaa. ”Tutorleiri on mulle olennainen juttu tutoroinnin kannalta, hyvä viimeinen voitelu ennen fuksien tuloa. Yhden viikonlopun aikana saa rauhassa koota ajatukset ja keskittyä tulevaan tutorointiin.”
    Leirejä mainostettiin tutoreille legendaarisina. ”Kai se on sitä, että paikka on tavallaan salassa, eikä kukaan oikein tiedä, mitä täällä tehdään. Rempseää porukkaa ja kaikki innoissaan”, Sampo tuumii.
    Ensimmäinen ohjelmanumero on päivällinen. Ruokala tulee muutenkin tutuksi. Leirillä syödään viisi ateriaa päivässä: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen, iltapala ja päälle vielä saunamakkarat ja letut.
    Ruokailutahti hirvittää opiskelijoita, kotona kun odottaa tyhjä jääkaappi. Elina esittää sosiaalipoliittisen kommentin: ”Miten elää opintotuella ja asumislisällä ­ selviytyäkseen täytyy siilata planktonia hampaiden välistä.”
    Iltaohjelmana on tutustumisleikkejä ja tiukkaa asiaa tutoroinnista: miten tutorryhmät valitaan ja miten käy ensimmäinen tapaaminen fuksien kanssa.
    Paljastuu, että eläinlääketieteellisellä on oma systeeminsä. Tutorien lisäksi jokainen fuksi saa toisen vuoden opiskelijoista yhden henkilökohtaisen tukikaverin. Annika kertoo: ”Varsamarkkinoilla yksi fuksi astuu kerrallaan meidän kerhotaloon. Siellä orit ja tammat sitten jaetaan vanhempien opiskelijoiden kesken Omä otan ton¹ -tyyliin.”
    Sosiologit ovat kauhuissaan.
    Illalla saunotaan savusaunassa ja veistetään halkaistuista perunoista leimasimia, joilla taiteillaan haalarimerkkejä. Annika on aivan innoissaan, kaikki haluavat lainata hänen leimasintaan. ”Mun leirin kohokohta on varmasti se, että onnistuin veistämään perunasta tämän lehmämerkin.”

Vapaa-aika alkaa, olutpullot on korkattu saunassa. Takkatulen loimussa lauletaan yhteislauluja. Neljältä aamulla Anssi palaa yöuinnilta ja syö pöydältä muutaman raa¹an perunan puolikkaan, edes kevyt maalikerros ei haittaa. Annikan perunalehmää ei näy.
    Aamun sarastaessa enää pieni joukko musisoi kiihkoissaan, kukin keksii vuorollaan sanat kertosäkeen perään: ”Yksi rakkaus on vaihtoehto kaikkein parhain, kertokaa se lapsillenne mahdollisimman varhain.”
    Sampo suutelee yllättäen keskellä tuvan lattiaa uuden ihastuksensa kanssa. Pari muutakin romanssia orastaa.

Aamu koittaa aurinkoisena, Sampo on nukkunut kaksi tuntia. ”Voin kertoa, että tilani on surullinen”, hän valittelee sänkynsä syvyyksistä.
    Artosta ei ole lohduttajaksi: ”Huomenaamulla tää on potenssiin kaksi.”
    Onneksi Heikiltä löytyy mehukattikanisterista lärväkossua (pirtua sekamehublandiksella). ”Lärvis on krapulalääke mitä parhain, nauttikaamme sitä mahdollisimman varhain”, Sampokin piristyy.
    Väsyneiden tutorien pelastukseksi päivä ei sisällä tylsiä luentoja vaan seikkailua hauskoilla rasteilla: kiipeilyä jättihämähäkin verkoissa ja tutorin hilavitkuttimen suunnittelua.
    Leiri huipentuu iltaohjelmaan mökin edessä olevalla miniamfiteatterilla, kun ryhmät esittävät illan aikana tutorpolullaan valmistelemiaan shownumeroita. Yleisö villiintyy, kun ryhmä toisensa jälkeen panee parastaan.
    ”Oi voi, mun posket on ihan kipeät”, joku huikkaa yleisöstä liian nauramisen runtelemana.
    ”Ehkä leirien legendaarisuus on juuri tätä: loistava yhteisfiilis, jonka hurmoksessa kaikki ylittävät itsensä”, Sampo pohtii.

Sunnuntaina leiristä on jäljellä enää kulttuuripeli ja siivous.
    Kulttuuripelissä harjoitellaan vieraaseen kulttuuriin tutustumista. Tutorit jaetaan kahteen ryhmään eri taloihin. Toinen ryhmä käyttää kaiken aikansa korttisarjojen keräämiseen apunaan omituinen fi-fi-fa -kieli. Toisen ryhmän jäsenet taas viettävät hekumallisia hetkiä toisiaan halaillen ja omilla korteillaan leikkien. Ryhmät lähettävät tutkimusmatkailijoita toistensa luokse ja koettavat ymmärtää, mistä vieraassa kulttuurissa on kyse.
    Peli oli Piian ja monen muun suosikki. ”Leirillä tutustuttiin tyyppeihin eri tiedekunnista ja opittiin asioita leikin välityksellä. Etenkin kulttuuripeli oli hulvaton, varsinkin jos pääsi oikealle puolelle.”
    Pelistä tutorit saivatkin hyvän syyn halailla toisiaan estoitta leirin päätteeksi. Alunperin pelin muuten kehittivät jenkkisotilaat Vietnamia varten.
    Sadulle
jäi leiristä mieleen öinen souturetki ja tähtien katselu. ”Maattiin rannassa ja näin neljä tähdenlentoa.” Hän aloittaa toisen vuotensa yliopistolla. ”Tutorointi on hyvä jatkumo fuksivuodelle.”
    ”Tutorointi ei ole proggis, joka kestää vain muutaman kuukauden, vaan toivottavasti syntyneet ihmissuhteet säilyvät pidempäänkin”, Mika toivoo vierellä.
    Elina pääsi eroon riparitraumoistaan ja Anssi sai olla hetken paossa informaatioyhteiskuntaa. ”Totaalinen kokemus, kännykät eivät pirisseet, ainut merkki ulkomaailmasta oli Hesari ruokalan pöydällä.”
    Kahden jälkeen bussi lähtee ajamaan väsyneitä mutta onnellisia tutoreita kohti Helsinkiä. Fuksien saapumiseen on vielä viikko, eivätkä he ole ainoita, joiden sydän tykyttää odotuksesta. Myös Satua jännittää. ”Leirillä opittiin sopeutumaan yllättäviin tilanteisiin. Se on hyvä, sillä omaa tutorointiaan ei voi suunnitella kovinkaan paljon etukäteen, kun ei yhtään tiedä, minkälaisia tyyppejä sieltä tulee.”

Antti Helin

Viisi viikkoa myöhemmin

Annika, Anssi, Arto, Sampo ja Satu hytisevät Kaivopuiston rannassa. Syyskuun intiaanikesä ja tutorointi ovat takana, repaleinen lokakuu ja opiskelijan arki odottavat.
    Kaikki kertovat tutoroinnin sujuneen loistavasti. Aika meni nopeasti, fuksien ohjaus tuntui tuskin alkaneenkaan, kun se olikin jo ohi. Kahden viikon aikana heillä oli viidestä seitsemään tapaamista ryhmänsä kanssa.
    ”Hassua, että vaikka olin kolmatta kertaa tutorina, niin aina on ollut erilainen fiilis ja homma tuntunut ihan uudelta”, sosiologian tutor Arto iloitsee.
    Vain kerran häneltä menivät jauhot suuhun. Ja sekin heti ensimmäisellä tapaamisella.
    ”Mä olin ihan asialinjalla ja varustautunut vaikka miten kinkkisiin opintokysymyksiin, kun fuksit kysyivätkin, että missä paikoissa sosiologit juo kaljaa ja puhuu viisaita.”

Mutta jännittikö fuksien tapaaminen?
    ”Kokemus ei tee henkilökohtaista ahdistusta yhtään pienemmäksi. Ei se jännitys mihinkään katoa, että keitä sieltä tulee ja miten niiden kanssa pärjää. Sitä ottaa helposti itseensä, jos ryhmällä on muita menoja ja intressejä”, Arto tietää.
    Anssia alkoi pelottaa sen jälkeen kun fuksit olivat esittäytyneet. ”Neljä fukseista oli vakisuhteessa, yhdellä oli lapsia ja kaksi oli vakituisissa töissä. Vain kaksi oli Oklassisia¹ fukseja. Hirvitti, että hajoaako ryhmä heti alkuunsa, kun useimmilla oli oma elämä niin tarkassa järjestyksessä.”
    Pelko oli turha. ”Ne olikin kaikki aivan uskomattoman loistavia tyyppejä. Ja tosi hyvin messissä.”
    Anssi kertoo tutorien alkaneen kuin vahingossa kilpailla siitä, kenen ryhmä on parhaiten menossa mukana. ”Tyyliin, montako fuksia sulla oli mukana HYY-kierroksella?”

Parasta tutoroinnissa on kaikkien mielestä ollut se, että lyhyessä ajassa tutustuu suureen joukkoon uusia ihmisiä.
    Matikan opettajaksi lukevalle Sadulle tutorointi vahvisti, että opettaminen on juuri hänen alansa. ”Neljä viidestä fuksista tuli suoraan lukiosta. Oli hauskaa, kun kaikki oli niille ihan uutta ja sain opettaa ja vastata kysymyksiin. Oli hieno olo, kun tiesi vähän enemmän kuin muut.”
    ”Opiskelujen aloittaminen on monelle fuksille yksi elämän suurista käännekohdista. On tosi jännää olla mukana seuraamassa ja auttamassa siinä värikkäässä elämänvaiheessa”, sosiaalipoliitikko Anssi pohtii. Eläinlääkisläinen Annika löysi fuksiensa joukosta sielunsisarensa. Entä ensi vuonna? Satu uskoo ryhtyvänsä uudestaan tutoriksi, Annika epäröi ja pojat tuntevat itsensä jo kehäraakeiksi.
    ”Haluaisin, mutta en mä enää voi. Kyllä neljäs kerta olisi jo liikaa. Eikä sitä välttämättä olisi enää niin hyvä. Kun on ollut liian pitkään mukana opiskelijaelämässä, hehkuttaa vaan omia sisäpiirin juttuja eikä muista, minkälaista on tulla ulkopuolelta”, Arto tuumii. Anssi on samaa mieltä. ”Ei sitä kai osaisi suhtautua hommaan enää tarvittavalla vakavuudellakaan. Kyllä täällä sellaiseksi pelleksi ajan mittaan muuttuu.”

Antti Helin
Kuva: Ida Pimenoff