01. lokakuuta 1999
Teksti:

Kymmenen vuotta sitten istuin poikaystäväni Maken viritetyn ralliauton takapenkillä. Popedan letkeät panobiisit soivat ja Make hamusi kourillaan naiseuttani. Tunsin kuinka hänen kimmokinnus -viiksensä kutittivat poskeani. Maken kivipestyihin farkkuihin sullotussa collegessa luki Michigan University.
    Make pukeutui Keravan kundien viralliseen univormuun: hapsukengät, pidennetty mattinykäs -takatukka, valkaistut Levikset, joiden liian lyhyiden tulvalahkeiden alla urheilusukat, vyössä avainnippu, jossa roikkuva Koff-narikkalappu todisti initiaatioriitin läpäisystä, että Startti-pubissakin on käyty.
    Silloin Make supsutti korvaani miehekkäitä lupauksia, mutta minä olin toisaalla. Haaveilin karkaavani Keravalta. Haaveilin eleganteista miehistä, jotka eivät luule, että de Beauvoir on halpa ranskalainen valkoviini.
    Mutta mennenintuoksuiset Keravan kollit olivat sentään miehiä.

Penispelkoiset quasimodot

Kun sitten pääsin yliopistoon, odotukseni olivat korkealla. Pettymykseni olikin kova, kun kohtasin bileissä virttyneisiin villapaitoihin sonnustautuneita älykönalkuja, jotka sönkkäsivät Heideggerista pääsykoekirjan pohjalta. Bileissä he tulivat arasti juttusille kahdeksan lämpimän keskioluen jälkeen. Sen enempää näiltä omaa munaansa pelkääviltä fuksipojilta oli turha odottaakaan, sillä seksikkyys oli heistä yhtä kaukana kuin sosiaalinen omatunto kokoomuksen pikkujouluporukasta.
Epätoivoissani etsin eleganssia estetiikan luennolta. Kantin kontit. Sali valui puolilleen tyylittömiä quasimodoja, jotka loivat arastelevia katseita ympärilleen ja näyttivät koko ajan siltä, että olivat väärässä paikassa.
    Hain seuraa Helsingin yöstä. Manalassa kylkeeni liimautui Christian, ”Chrisu”.
    ”Mä voin vaan kuvitella, miltä tuntuu olla naisena kapakoissa miehen patriarkaalisen katseen raiskattavana”, Chrisu heitti ja otti pitkät huikat tshekkiläisestään.
    Chrisu oli sulloutunut älykköhaarniskaan: liian pieneen mustaan pikkutakkiin ja kireisiin angst-farkkuihin.
    ”Oman feminiinisen puolensa löytänyt” Chrisu vaahtosi kilpaa oluensa kanssa idolistaan Saska Saarikoskesta, nykyisestä Snällmanista sekä naisen alisteisesta asemasta ”tässä insinöörisieluisessa maailmassa”.
    Pitkän vonkaamisen jälkeen – jota Chrisu tosin kutsui ”sielunsisaruuden löytämiseksi” – päästin hänet jatkoille yksiööni. Turhautuneena katsoin, kuinka koko illan naisen tarpeista ja niiden tyydyttämisestä keuhkonnut mies tuli ja sammui ennen kuin ehdin sytyttää ensimmäistäkään kynttilää. Se naisesta ja sen tarpeista.

Lipevät tasa-arvoritarit

Pian minulle selvisi, mistä Chrisu oli ammentanut naistietoisuutensa. Ei omista kokemuksista tai havainnoista, vaan naistutkimuksen johdantokurssin kahdelta ensimmäiseltä luennolta. Heitä istui siellä koko joukko: miehiä, joiden viimeiseksi keinoksi lähestyä toista sukupuolta oli jäänyt feministisen jargonin ulkoaopettelu ja lipevä tasa-arvoliturgia.
Sen sijaan, että olisivat olleet aidosti kiinnostuneita naistutkimuksesta ja siitä, mitä se voisi miehille antaa, he opettelivat ulkoa iskulauseita, joita toistelisivat sitten kapakoissa.
    Puoli vuotta sen jälkeen, kun olin heittänyt Chrisun pellolle, ajauduin riehakkaassa polttariseurueessa Hamletiin. Yliopisto­Manala-akselin ja pullantuoksuisten samettitakkimiesten jälkeen tuntui vapauttavalta kuunnella raamikkaiden palomiesten avoimen seksuaalisia letkuvitsejä. Himoissaankin he olivat sentään rehellisiä.
    Jotain opin Chrisultakin. Melkein yhtä paljon kuin öisiä raiskaajia olen oppinut pelkäämään feministeinä esiintyviä chrisuja, joille tasa-arvopuhe on vain keino kammeta nainen sänkyyn.