Joel Haahtela on ehtinyt 26-vuotiaaksi tehdä paljon. Hän on valmistunut lääkäriksi ja kirjoittanut romaanin. ”Yliopisto-opiskelussa on paljon tyhjää aikaa, lääkiksessäkin”, hän naurahtaa.
Kirjoittamisen Haahtelasanoo aloittaneensa toden teolla viisi vuotta sitten. Hän opiskeli Tampereella, jossa oli mukana julkaisemassa novellilehteä Unicum Zwack. Sitä jaettiin ilmaiseksi baareihin.
Nyt Haahtela työstää rauhassa uutta romaania ja tekee lääkärisijaisuuksia Helsingin terveysasemilla.
Lääkäri-kirjailija on tyylikäs kuin virtaviivainen kirjansa. Mustat vaatteet istuvat: pikkutakki, sileä paita ja suorat housut. Kravatin mustaa sävyttää punainen. Merkkinä rentoudesta helmojen alta vilkkuu metallinen avainketju.
Säntillistä jälkeä, kuten hänen esikoisromaaninsa Kaksi kertaa kadonnut. Siinä lauseet ovat lyhyitä, sanat sopuisia. Tyyli on tiukkaa ja napakan hiottua. Se tuo mieleen elokuvakäsikirjoitusten toteavan tyylin. ”Se tyyli on tapa visualisoida tarinaa. Nopealla vedolla hahmotetaan kohtaus”, rauhallisesti puhuva Haahtela sanoo.
Kaksi kertaa kadonnut kertoo ihmisistä, jotka lipuvat halki toistensa elämien ja vaikuttavat toisiinsa sattumalta. ”Nämä henkilöt kaipaavat jotain, useimmiten rakkautta, ja he myös tekevät töitä tavoitellakseen sitä jotain”, Haahtela kuvailee.
Hahmoja on useita, keskeisimpänä Lolita. Hän saa lahjaksi käytetyn kameran, johon jääneen filmin kuvissa on Ramon Basha, vuonna 1971 kadonnut kommunistianarkisti, jota Lolita alkaa etsiä. Tämä tarina kulkee limittäin Juleksen epätoivoisen rakkauden haun ja Rouva Gossardin yksinäisyyden purkamisen kanssa.
Vire sammaloituu
Lolita ja prostituoitu Natasha, johon Lolitan isä Herra Esposito rakastuu, hallitsevat tilanteitaan, vaikka eivät aina hyvässä jamassa olekaan. Romaanin miehet taas harhailevat lohduttomina, Jules etunenässä. ”Mieshahmot ovat surumielisiä ja rakastettavia, heissä on miehistä itseironiaa. Naisia ei voi ironisoida samalla tavalla, muuten naislukijat haukkuvat sovinistiksi”, Haahtela selvittää.
Henkilöt esitellään lyhyesti ominaisuuskimppuina. Tun-tuu tylyltä niputtaa ihminen sarjaan yksityiskohtia. Suhtautuminen haiskahtaa yli-mieliseltä. Sen Haahtela kieltää. ”Hahmot saattavat jäädä hiukan etäiseksi, koska he ovat historiattomia. Emme tiedä heidän menneisyyksiään”, hän sanoo. He ovat ohikulkijoita, joita emme tunne, mutta tiedämme heistä seikkoja.
Myös kirjoitustyyli etäännyttää. Kohtauksiin vyörytetään runsaasti yksityiskohtia. Tiiviiseen ilmaisuun jää vähän tilaa tunteelle. Haahtela on eri mieltä. Hän puhuu henkilöittensä inhimillisyydestä ja rakastettavuudesta.
Ne lienevät ydin romaaniin. Jos sen olisi tajunnut, ehkei kirjan perusvire olisi puuduttanut. Tunnelma syntyy sävyiltään miellyttävistä tilanteista, jotka on luotu taidolla. Sitten lukiessaan odottaa askelta seuraavaan vaiheeseen.
”En tiennyt mikä se askel olisi”, Haahtela toteaa. Hänen suhtautumisensa on järkevä – heti ei tarvitse olla mestari. ”On vielä kehityksen varaa. Vastakohtaisuuksia esimerkiksi voisi olla enemmän.”
Ehkä Kaksi kertaa kadonnut on yksiulotteinen vain laiskalle lukijalle, joka ei innostu rakastettavista hahmoista. Kun kirjan luettuaan on miettinyt, mitä se antoi lukijalleen, eikä ole osannut vastata, voi antaa kirjailijan määrittää:
”Se olisi hyvä, jos kirjan luettuaan kadulla kävellessään olisi hyvä fiilis kirjan ansiosta. Ei tässä mitään manifestia ole, mutta siinä yhdistyy inhimillisyys ja rakastettavuus”, Haahtela sanoo siinä määrin vakuuttavasti, että epäilijä tuntee
Jonathan Mander
