PopAkatemia: Sähköisiä unelmia teineille

T:Teksti:

Kun poplehtijournalismi tuntuu sinusta tyhjältä, vähämielisille suunnatulta hömpältä, kannattaa laittaa televisio päälle. Jos Jyrkin insertit eivät vielä saa juuri lukemaasi levyarvostelua tuntumaan maailmankirjallisuudelta, kannattaa ottaa kaukosäädin käteen ja vaihtaa Music Television eli MTV päälle.
    Huomaat astuneesi aivan toisentyyppisen tiedotuksen maailmaan. Herkeämättä vaihtuvat kuvakulmat, ”rentoa läppää heittävät” juontajat ja lyhyet aihekokonaisuudet kertovat siitä, ettei ohjelman kohdeyleisön uskota olevan kärsivällisyydellä pilattua.
    Jos suljet silmäsi, voit havaita, että tv:n musiikkiohjelmat ovat muodoiltaan erittäin läheisiä sukulaisia radion lista- tai toiveohjelmille: Dial MTV on kuin hälyinen, ulkomaankielinen Puhelinlangat laulaa.
    Muodoiltaanhan ohjelmat eivät ole radikaalisti muuttuneet, vain järkevää puhetta tuntuu olevan vähemmän – sen kun voi korvata nätillä naamalla. Interaktiivisuuskaan ei tunnu kovin hämmästyttävältä, kun muistaa, että jo isoisä on aikoinaan nauttinut radion toivekonserteista.
    Mutta jokin on puolessa vuosisadassa toki muuttunut.
    Ennen sotia radiota pidettiin yleisesti levymarkkinoiden kilpailijana. Se oli tietysti ymmärrettävää, koska vanhat savikiekot maksoivat paljon ja olivat epäkäytännöllisiä. Kun sodan jälkeen sinkut yleistyivät, elintaso nousi ja nuorisokulttuurit sekä rock syntyivät, muuttui radion asema täysin. Siitä tuli levymarkkinoinnin tärkein väylä: tapa levittää levymusiikkia miljoonille kuuntelijoille koteihin, autoihin ja työpaikoille. Listaohjelmat iskostivat ajatuksen hittibiisistä nuorison mieleen joka puolella läntistä maailmaa.
    Jo viisikymmenluvulla Jenkeissä ja Iso-Britanniassa syntyneet viikoittaiset musiikkiohjelmat, kuten American Bandstand, Top of the Pops tai 60-luvun Ready, Steady, Go!, eivät missään vaiheessa uhanneet radion asemaa sinkkujen markkinointivälineenä. Sen sijaan ne toivat uudet tanssi- ja muotityylit massoille ja tarjosivat esikaupunkien nuorisolle mielikuvan siitä, että ”oikea nuorisomaailma on tuolla jossain”, kuten Simon Frith asian ilmaisi. Tämä kulutusesiku-vien luominen taas on edelleen kaupallisen nuorisoviihteen olemassaolon perusta.
    Radion aseman muutti oikeastaan vasta MTV:n tulo USA:n kanavataivaalle vuonna -81. Sen merkitystä musiikkivideon kehitykselle, levy-yhtiöiden aseman kasvulle ja brittiläisen musiikin leviämiselle Yhdysvaltoihin ei voi liioitella. Voisi myös väittää, että MTV:n power-play-ideologia teki mahdolliseksi, että Michael Jackson ja Madonna nousivat 80-luvun suurimmiksi tähdiksi kymmenien miljoonien levymyynnillään.
    MTV:n määräävä asema musiikillisena ”portinvartijana” johti jo viime vuosikymmenellä siihen, että levy-yhtiöt muokkasivat uudet videonsa istumaan MTV:n standardiin.
    Mutta on sähköisissäkin nuorisomedioissa eronsa. MTV Nordicin vähäpuheiseen, videoihin keskittyvään linjaan verrattuna Jyrkin kaltainen makasiiniohjelma on eloisampi. Iso osa sen sisällöstä perustuu katsojapalautteiden lukemiseen ja kommentointiin. Kirjeillä, sähköposteilla ja fakseilla Lasipalatsin studiota lähestyvät koululaiset ovat kaikesta päätellen omaksuneet Jyrkin iltapäiviensä ratoksi, tavaksi päästä askelta lähemmäksi pääkaupungin kiihkeää sykettä. Mielikuvien ja unelmien tehtailu studiolamppujen lämmössä tuntuu paljon konkreettisemmalta, kun katsoo studion ulkopuolella toiveikkaina maleksivia teinejä.

Otto Talvio