Kekkosen myllykirje Larmolalle 27.5. 69
Liitteenä olevan pääkirjoituksen viereen kirjattu huomautus:
Kuka on puhunut YYA-sopimuksen laajentamisesta? Kuka on tehnyt ehdotuksia naapurimaiden liittosuhteiden purkamiseksi? Kuka on ehdotellut Tanskan ja Norjan irtoamista Atlantin liitosta? Kuka on puhunut molempien Saksojen tunnustamisesta?
Itse kirje:
Herra Päätoimittaja,
Teillä on julkinen sana käytössänne. Te käytätte etuoikeuttanne edesvastuuttomasti.
Kun Teidät valittiin Ylioppilaslehden päätoimittajaksi annettiin minulle eräiden ystävieni toimesta Teistä edullinen kuva. Silloin saamani käsitys on sen jälkeen tasaisesti eikä aivan hitaasti huonontunut. Oheinen vääristelyille rakentuva artikkeli osoittaa, että seebra ei pääse juovistaan.
Kunnioittavasti,
Urho Kekkonen
Vanhan valtauksen jälkeisenä keväänä Ylioppilaslehden toimitukseen tuli harvinainen vieras, presidentin adjutantti, joka toimitti päätoimittaja Yrjö Larmolalle (kok) kirjeen. Sen ylälaitaan oli kirjoitettu ”Yksityinen, Tamminiemi 27/5 1969”.
Ylioppilaslehden oikeistolainen päätoimittaja oli rohjennut edellisessä pääkirjoituksessaan arvostella ja spekuloida Suomen ulkopolitiikkaa. Aiheena oli YYA-sopimuksen laajentaminen, Saksojen tunnustaminen sekä Suomen mahdollinen ehdotus Tanskalle ja Norjalle Natosta eroamisesta. Larmola arvosteli itään päin rähmällään olemista.
Väärinkäsitys
Larmolan kirjoitus perustui osittain väärinkäsitykseen. Juuri ennen lehden painoon menoa presidentti Urho Kekkosen Leningradin vierailusta oli julkaistu julkilausuma eli kommunikea, jossa toivottiin epämääräisesti YYA-sopimuksen ja siihen pohjautuvan yhteistyön laajentamista. Ylioppilaslehti ei ollut ainoa lehti, joka reagoi kommunikeaan voimakkaasti. Larmolan kirjoituksen ollessa jo painossa Kekkonen piti kuitenkin tarkentavan lehdistötilaisuuden ja oikoi vääriä käsityksiä.
”Suomi ja Kekkonen eivät missään vaiheessa ehdottaneet YYA-sopimuksen laajentamista, saati Norjan ja Tanskan eroamista Natosta – päinvastoin”, kekkostutkija, professori Juhani Suomi vakuuttaa.
Suomen mukaan kirje oli ymmärrettävä tuohtumuksen ilmaus, sillä Larmolan ”voimakkaan spekulatiivinen ja dramatisoiva kirjoitus” olisi saattanut vahingoittaa Suomi-kuvaa ulkomailla. Neuvostoliitto oli vastikään miehittänyt Tsekkoslovakian ja lännessä arveltiin Suomen olevan seuraava potilas.
”Ylioppilaslehti oli merkittävä lehti – ainakin levikiltään. Tällaisilla kirjoituksilla oli tapana kertautua, kun ne levisivät muualle maailmaan”, Suomi selvittää.
Suomi muistuttaa, että Larmolan saama kirje ei ollut mitenkään erikoinen tapaus. Kekkonen kävi hyvin vilkasta kansalaiskirjeenvaihtoa ja lähetti 60-luvun lopussa parikin sataa kirjettä vuodessa. ”Valtaosa ei luonnollisestikaan ollut niin sanottuja myllykirjeitä, joissa hän osoitti ärtymystään”, Suomi toteaa. Lähetetyistä kirjeistä on kopiot Kekkosen arkistossa.
Törmäyskurssilla
”Kekkosella oli voimakas lukkarinrakkaus Ylioppilaslehteä kohtaan”, Juhani Suomi kertoo. Kekkonen oli vuonna 1927 lehden päätoimittaja ja piti läheisiä suhteita yllä lehden toimitukseen 30-luvun ajan. Hän antoi mielellään haastatteluita Ylioppilaslehdelle ja 60-luvun alussa lehti tuki avoimesti Kekkosta presidentinvaalien alla. Kekkonen puolestaan puolusti Ylioppilaslehden radikaalia linjaa 60-luvun puolessa välissä. ”Kekkonen pyrki syleilemään radikaalit kuoliaaksi”, Suomi toteaa.
Arvalla vuoden 1966 päätoimittajavalinnassa Paavo Lipposen voittanut Yrjö Larmola oli ainoa 60-luvun oikeistolainen päätoimittaja. Hänellä ei kokoomuslaisena ollut poliittista verkostoa, jonka avulla myllykirjeenkin aiheena ollutta kommunikean sisältöä olisi voinut tarkistaa.
Juttuun lipsahti myös asiavirhe: Larmola puhui Moskovan kommunikeasta, kun tapaaminen oli Leningradissa.
Kekkosella oli Larmolasta aluksi varsin hyvä käsitys, ilmeisesti läheisen ystävänsä Kustaa Vilkunan kautta. Larmola oli työskennellyt Vilkunan alaisuudessa Kotiseutu-lehdessä. Ylioppilaslehden päätoimittajana hän kuitenkin pyrki toistuvasti muistuttamaan itään päin rähmällään olemisen vaaroista.
Presidentinvaalien alla 1968 lehdessä julkaistiin Kekkos-erikoisnumero, joka käsitteli istuvaa presidenttiä kriittisesti. Lehdessä julkaistiin muun muassa uudelleen Kekkosen vuonna 1928 kirjoittama, myöhemmin kiusalliseksi muuttunut pakina Minä olin diktaattori.
Tuolloin oli vielä voimassa lakipykälä, jonka mukaan presidentin epäkunnioittavasta kohtelusta saattoi saada sakkoa. ”Varoin rikkomasta sitä rajaa”, Larmola kertoo.
Myllykirjeen jälkeen Larmolaa neuvottiin olemaan hakematta koskaan julkista virkaa. Hän ei reagoinut kirjeeseen millään lailla, vaikka aikoikin aluksi kirjoittaa peräkaneetin lehteen ja lähettää vastauskirjeen Kekkoselle. ”Ajattelin, että asia ei ainakaan parane sillä”, Larmola arvioi.
Hän ei myönnä pelästyneensä Kekkosen henkilökohtaisesta huomionosoituksesta.
”Vastoin yleistä mielipidettä, en uskonut Kekkosen olevan ikuinen.” Larmola oli vuonna 1968 valittu Helsingin kaupunginvaltuustoon ja hän on edelleen kaupungin leivissä, kulttuurijohtajana.
Asema murenee
Ylioppilaslehdellä oli vielä Larmolan aikaan valtakunnallinen levikki. Se jaettiin ilmaiseksi koko maan opiskelijoille. Rahoitus saatiin mainoksilla. Ylioppilaslehti oli tuolloin ainoa merkittävä nuorisomedia. 70-luvun taitteessa paikallisiin ylioppilaslehtiin alettiin panostaa ja samalla HYY:ssa haluttiin kerätä maksua muualle maahan jaettavista lehdistä. Sen seurauksena lehden levikki laski.
Yrjö Larmolan kauden jälkeen Ylioppilaslehti menetti nopeasti yhteiskunnallista merkitystään.
”Politisoituneen 70-luvun alussa siitä tuli puoluelehti ja samalla Helsingin paikallislehti. Se menetti valtakunnallisen kiinnostavuutensa”, HYY:n historian sodanjälkeiset osat kirjoittanut dosentti Laura Kolbe toteaa. Kolben mukaan Kekkonen piti myöhemminkin tiukasti yhteyttä ylioppilaspoliitikoihin, mutta lehden erityisasema oli mennyttä.
Jan Erola
Kuva: Riku Isohella
