Olen haravoinut viisi päivää lehtiä seitsemän eri naisen kanssa. Olen vaihtanut kokoonpanoja. Sunnuntain kunniaksi oli kolme naista, joista yksi oli ulkomaalainen ja yksi raskaana. Olemme puhuneet miehistä. Haravoiminen on hidasta, mutta puhdas piha tyydyttää.
Olemme puhuneet miehistä, koska miehiä ei ole ollut haravoimassa. Naapurin mies on hankkinut selkään ripustettavan koneen, jolla puhalletaan lehdet kompostikasaan. Toisella naapurinisännällä on istuttava ruohonleikkuri, joka imee lehdet pussiin. Kuka mies viitsii haravoida? Oletko usein nähnyt miehiä haravan varressa? Naistenlehti määrittelee haravoimisen terapiaksi. Ruopsuttaminen ja puhdistaminen kyllä rentouttaa, mutta terapiana se on naisten juttu.
Olemme puhuneet nurmikolla miehistä. Emme seksistä tai seurustelusta, emme lätkän maajoukkueesta tai Pekkarisen hiuslisäkkeestä, vaan työelämästä. Miehistä ja urasta. Miesten urista ja naisten urista. Ne kulkevat vierekkäin, mutta eivät päällekkäin. Vierekkäin, mutta eri tahtiin. Olemme puhuneet työpaikoista ja -tarjouksista, joissa jotenkin naiset loksahtavat automaattisesti mestaruussarjasta ykkösdivariin. Miksi töissä on edelleen selkeä epätasa-arvo, ystäväni uutisleikkaaja narisee ja haravoi syksyn 1998 lehtiä. On tämän vuosi- tuhannen viimeinen kevät – eihän meidän enää tarvitsisi veivata samaa vanhaa viisua?
Mutta miksi edelleen naiset saavat tehdä enem-män hommia huonommalla palkalla, kovemmilla kyynärpäillä, jos aikovat samaan kuin moni mies? Mikseivät käytännöt parane, vaikka hartiapankilla tehdään, jopa virkateitse, asian takia töitä? Vai haluavatko naiset käyttää vain haravaa, jättäytyä tahallaan käsityötunnille virkkaamaan, eivät halua käynnistellä nopeita ja tehokkaita koneita?
Tämä on vaarallinen aihe. Meille haravoijille voi sanoa: älkää valittako, vaan toimikaa tehokkaammin yhteiskunnassa. Tulkaa näkyviksi, pois pehmeältä nurmikentältä kovalle asfaltille tappelemaan.
Tämä on vaikea aihe, sillä tässä maassa naisten asiat ovat hyvin. Seuraava presidenttikin on nainen. Asiat ovat loistavasti. Jos vertaa muualle. Mutta kun vertaa miehiin. Tämän maan miehiin. Meidän ikä- ja opiskelutovereihin, joilla menee työelämässä paremmin kuin meillä haravoijilla. Isompi liksa ja paremmat etenemismahdollisuudet. (Älkääkä sanoko että turha inistä sillä elämässä on muitakin arvoja ja että miehillä saattaa mennä muuten huonommin.)
Nojaan äitini vanhaan haravaan ja syytän. Miksei äitini Virpi kannustanut minua taklauksiin, ohituksiin, sopupelisopimuksiin? Miksei isoäitini Irja painottanut, että älä juoksentele ympäriinsä, vaan ota pallo ja ohjaa se maaliin? Miksei ala-asteen opettaja Veera kehunut, että oletpa hyvä johtaja? Miksei lukion englanninopettaja Pirkko sanonut, että tärkeintä on puhua kovaan ääneen, kieliopilla ei ole niin väliksi? Miksei korkeakoulun Lauri (niin, meillä ei ollut naisopettajia laitoksella) rohkaissut ko-keilemaan, vaan mieluummin miellyttämään muita?
Syytän itseäni kiltteydestä, pelkuruudesta ja sopeutuvaisuudesta. Syytän opettajiani kiltteydestä, pelkuruudesta ja sopeutuvaisuudesta. Samasta syytän vanhempiani.
Kiitän haravoijia. Vaikka harava on hidas, on se hiljaisempi kuin lehti-imuri. Silloin voi jutella. Imureiden ja puhaltajien pauhussa ei kuule mitään.
Riikka Ala-Harja
riikka.ala-harja@edu.hel.fi
