01. huhtikuuta 1999
Teksti:

”Siellä oli muun muassa liuska, jossa oli aivan ihana luettelo: Kaikissa näissä teoksissa minut on mainittu”, Radioteatterin eläkkeellä oleva päällikkö Mirjam Polkunen kertoi Helsingin Sanomien kirjallisuusliitteessä kuinka hän löysi työhuoneestaan edeltäjänsä Olavi Paavolaisen jäämistöä.
    Teoksia on riittänyt Paavolaisen kuoleman jälkeenkin, uusimpina Helvi Hämäläisen kohutut päiväkirjat. Paavolaisen alter ego on myös päässyt valkokankaalle, Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän viimesyksyisessä elokuvaversiossa.
    Uusin Paavolaisen elämää valottava teos, Hertta Kuusisen kirjekokoelma Hamlet ystäväni kuvaa kypsään ikään ehtineen parin rakkaustarinaa. Kuusinen on lukenut Shakespearensa. Mutta tässä tarinassa Romeo on elämään pettynyt, hiljalleen alkoholisoituva kulttuuriboheemi ja Julia vankilasta politiikan huipulle noussut kommunistipoliitikko. Veronan tilalla on 1950-luvun Helsinki, henkisesti ahdasmielinen jälleenrakennusajan kaupunki. Salattu rakkaussuhde alkoi 1950-luvun alussa ja kesti, kaikesta tempoilusta ja eroyrityksistä huolimatta, aina Paavolaisen kuolemaan 1964 asti.

Sota ja kirjasota

”Mietin varmaan 10 vuotta, voiko ylipäätään näin intiimejä kirjeitä julkaista. Itseni piti ensin vanheta riittävästi, että sain siitä varmuuden”, kirjekokoelman toimittaja, kirjailija Marja-Leena Mikkola kertoo. Hän tunsi nuoruudessaan Kuusisen henkilökohtaisesti ja on toimittanut myös tämän vankilavuosien runo- ja kirjekokoelman Vuodenaikain myrskyt.
    Suhteen alussa molemmilla rakastavaisilla oli omat, traumaattiset kokemuksensa sodasta. Valtiopetoksellisesta toiminnasta tuomittu Hertta Kuusinen, Otto-Wille Kuusisen tytär, istui ennen sotaa ja sen aikana kahteen otteeseen vankilassa viettäen yhteensä kahdeksan vuotta kalterien takana.
    Paavolainen puolestaan oli joutunut paitsioon julkaistuaan Synkän yksinpuhelun, sota-ajan päiväkirjansa. Päämajan tiedotusupseerin kriittinen kuva jatkosodasta oli liikaa ajan kulttuuripiireille. Paavolaista syytettiin takinkääntämisestä. Hänen puoltajansa taas näkivät kirjan jatkona Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen natsikritiikille. Ajojahti ja kirjasota masensivat julkisuuden aallonharjalla ratsastamaan tottuneen Paavolaisen. Kuusisen maanittelusta ja rohkaisusta huolimatta kirja jäi Paavolaisen viimeiseksi.

Ahdasmielinen 1950-luku

Kuusinen ja Paavolainen olivat tutustuneet jo hieman sodan jälkeen. Ratkaiseva kohtaaminen tapahtui Kuusisen kotona Eirassa vuonna 1951. Parantumattomana naistenmiehenä ja sydäntensärkijänä tunnettu Paavolainen koki vihdoin löytäneensä tasaveroisen kumppanin. Suhteesta tuli depressioon ja alkoholismiin vaipuvan kirjailijan viimeinen yhdysside elämään.
    Voimakas rakkaussuhde ja avoliitto oli samalla äärimmäisen tempoileva. ”Kirjeet loppuvat vuoteen 1956 ja ikään kuin eroon, mutta ei siitä tullut sen kummempaa eroa kuin entisistäkään”, Mikkola naurahtaa.
    Avioliittokin oli suhteen alkuvaiheessa esillä, mutta siitä luovuttiin. Samalla suhde päätettiin pitää salaisena – molempien maineen suojelemiseksi. Ratkaisu on ymmärrettävä 1950-luvun taustaa vasten. ”Ilmapiiri oli ahdasmielisempi, poliittiset vastakohtaisuudet äärettömän teräviä. Avoliittokin oli harvinainen”, Mikkola muistelee.
    Suhde pysyi melko hyvin salassa, mikä käy ilmi myös kirjeistä. Niissä Kuusinen kaipailee jokapäiväistä kumppanuutta ja yhteistä työntekoakin.
    Olen poliitikko, mutta myös nainen. Ja ne ovat melkein sama, vaikka nykypäivän maailma yrittäisi sen kieltää.

Selväpäisyyttä ja aatteen paloa

Kuusiselle suhteen selvittely kirjeitse oli tärkeää. ”Teksti on selväpäistä, alun romanttisuudesta siirrytään realistiseen, illuusiottomaan näkemykseen”, Mikkola kuvailee.
    Kirjeisiin mahtuu dramatiikkaa, sydänkohtauksesta ja syrjähypyistä puhutaan niiden omilla nimillä. Kuusinen ulottaa rehellisyyden myös itseensä. Esiin piirtyy voimakastahtoinen, mutta samalla herkkä ja haavoittuvainen ihminen.
    Selväpäisyyden lisäksi Kuusisesta löytyi idealismia ja aatteen paloa. Kirjeet ovat usein syntyneet yöllä, väittelyiden ja puhetilaisuuksien jälkeen. Kuusinen oli mukana luomassa perustaa hyvinvointi-Suomelle, jota nykyisin ollaan innolla ajamassa alas.
    Mikkola kuunteli lapsena Hertta Kuusista radion Pienoisparlamentissa. ”Muistan naisäänen joka oli syvä ja ironinen, eikä koskaan antanut miehille periksi.” Kuusinen oli näkyvällä paikalla koko 50-luvun, vihattuna ja arvostettuna.
    Paavolaisen kyynisyys ja epäluulo olivat jatkuvasti törmäyskurssilla Kuusisen tulevaisuudenuskon kanssa. Riitojakin kuvataan kirjeissä yksityiskohtaisesti.
    Olen rauhaton ja kärsimätön. Ja myös minä olen yksinpuhelija. Ja niin puhelisimme yksiksemme eri kieltä.

Poikkeusihmisten suhde

Paavolainen oli sukupolvensa näkijä ja kokija. 1920-luvulla hän johdatteli Tulenkantajia ensin mystisen Orientin, sitten Euroopan ja koneromantiikan lumoihin. 1930-luvulla hän kirjoitti matkakirjojaan kolmannesta valtakunnasta ja Etelä-Amerikasta. 1940-luvulla oli vuorossa kääntyminen vasemmalle, kirjasota ja radioteatterin johtajuus. Viimeisiä vuosia leimasi masennus ja paheneva alkoholismi, ehtipä Paavolainen ryypätä nuoren Pentti Saarikoskenkin kanssa.
    Helvi Hämäläisen Säädyllisessä murhenäytelmässä kuvaama Artur on dekadentti, rakastamaan kykenemätön nautiskelija. Kuusisen kirjeistä kuoriutuu toisenlainen Paavolainen. Inhimillinen, katkeroitunut mies, jonka kanssa eläminen on sekä raskasta että antoisaa.
    Ja Sinä olet hyvä. Älä yhtään väitä vastaan. Minulla on todisteita.

    ”Ei kai Paavolainen olisi kestänyt rehellisyyteen pyrkivää kritiikkiä ja suoria sanoja, ellei taustalla olisi ollut syvä tunne”, Mikkola puuskahtaa kysymykselle tunteen molemminpuolisuudesta.
    Hänen mielestään Paavolaisen ja Kuusisen suhdetta voi hyvin verrata kirjallisuudenhistoriamme suuriin rakkaustarinoihin, kuten Leinoon ja Onervaan tai Kiven ja Charlotta Lönnqvistin väitettyyn suhteeseen.
    Rakas ystävä. Kiitos hullusta viikosta. Nyt tunnen saaneeni &#180päiväni&#180 jopa moninkertaisenakin. Tietenkään en silti ole tyydytetty, sillä jokainen päivä synnyttää toiveen uudesta.

Kursivoidut otteet kirjeistä kirjasta Hamlet ystäväni (Tammi).

Jani Saxell