30. huhtikuuta 1999
Teksti:

Hietalahden telakan kupeessa valmistuu muutakin laadukasta kuin valtameriä humppaavia eläkeläishotelleja. Punavuoressa Pursimiehenkadulla tuottaa elokuvantekijöitä taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osasto eli ETO, tosin viimeistä vuotta.
    Osaston seitsemällä linjalla elokuvaa opiskelee tällä hetkellä 120 harvaa ja valittua, sillä vuosittaisista noin 400 hakijasta valitsijaraati karsii 97 prosenttia kylmästi pihalle. Sisäänpääsyn vaikeus ei kuitenkaan ole suhteessa tuotannollisiin resursseihin, joita opiskelijoille osastolla siunaantuu. ETO porskuttaa kroonisessa rahapulassa silkalla opiskelijoiden sissihengellä.
    Mitättömistä budjeteista huolimatta etolaisten lyhytfilmit ovat menestyneet sekä koti- että ulkomaisilla filmifestivaaleilla erinomaisesti. Nuoret tekijät ovat liukuneet elokuvabuumin aallonharjalla osaston onkaloista esiin.
    Mutta kuinka näin pääsi käymään vielä 80-luvulla pystyynkuolleeksi julistetun suomalaisen elokuvan perinteenjatkajille? Ketä tai mitä on kehityksestä kiittäminen?

Ruokkivaa kättä ei purra

Päivän sisällöllinen teesi ETO:ssa on elokuvan ”vahva tarina”. Perinteistä kuvakieltä rikkovat kokeilijat eivät tuotantotukia laitoksella nostele. Osaston esimiehen, professori Lauri Törhösen mielestä kokeellisuus ei yksinkertaisesti ole ajalle trendikästä. ”Enää ei ole näitä pikkukaurismäkiä, jotka ajattelivat, että Akia matkimalla taivas aukeaa.”
    ETO:n esimiehinä ovat viimeksi toimineet professorit Ywe Jalander, Neil Hardwick ja nykyinen Törhönen. Opiskelijat ovat korostetun varovaisia kommenteissaan opettajistaan, mutta suoraansanojiakin löytyy.
    ”Törhösellä on selkeä jako. Ne opiskelijat, jotka ovat tulleet hänen aikanaan, ovat ne joihin uskotaan ja lopuilla ei ole väliä”, vanhemman polven etolainen toteaa.
    Törhönen tietää nurinat linjastaan ja perustelee tuotantopäätöksiä ammattimaisuudella ja sisältökysymyksillä. Periaate on, että tuotannon ohjaajan, käsikirjoittajan ja tuottajan on oltava eri henkilöitä.
    ”Mä olen poistanut sen, että jokaisella olisi automaattisesti oikeus tehdä kolmeminuuttinen ja kymmenminuuttinen filmi, koska se systeemi ei sisältänyt vaatimuksia sisällön suhteen”, Törhönen sanoo.
    Väistämättäkin herää kysymys, mitä vaatimuksia Törhösen omat elokuvat ovat läpikäyneet sisällön suhteen. Törhösen tuotanto muistetaan muun muassa 80-luvun aikalaiskuvauksista Insiders ja Jään kääntöpiiri, jotka saivat vaisun vastaanoton sekä kriitikkojen että yleisön taholta.
    ETO:lla käsikirjoittajaksi opiskeleva Aleksi Bardy etsii diplomaattisia sanamuotoja.
    ”No Jalander oli syvällinen filosofi ja Hardwick taas taiteilijana omaa luokkaansa. Törhösen voimapuoli on se, että se on hallintomies.”
    ETO:n johdossa Törhönen onkin hakenut paikkansa lähinnä hallintopuolelta jättäen ohjaamisopetuksen suurelta osin muille.
    ”Mä hallitsen elokuvanteon kentän niin hyvin, että pystyisin vastaamaan sisältöopetuksestakin, mutta aika menee perkele kädenvääntöön ja varjonyrkkeilyyn”, Törhönen tiuskii byrokratian ja rahaongelmien paineessa.

Auteur’eista duunareiksi

Viime aikoina joukko nuoria suomalaisohjaajia on lyönyt itsensä läpi myös suuren yleisön elokuvien tekijöinä. Viidennen vuosikurssin dokumenttilinjalainen Hanna Miettinen ei epäile seuraavankaan tekijäpolven nousua.
    ”Tulevaisuus näyttää ihan valoisalta. Eri asia elättääkö ohjaamisella itsensä, mutta meistä tuleekin duunareita. Vaikka me ollaan taiteentekijöitä, me ei voida rööki suussa tuijotella ikkunasta ulos ja odotella tuotantopäätöksiä”, Miettinen miettii.
    ”Kun mä tulin kouluun ja menin ensimmäisenä keväänä oppilasnäytökseen, niin joka ikisessä elokuvassa vingutettiin selloa, ihmiset katteli haaveellisena ikkunasta ja mä en tajunnut yhtään mitään”, Miettinen kertoo. Nyt tilanne on muuttunut.
    Omissa dokumenteissaan Miettinen luottaa henkilökohtaisuuteen. Hänen viimeisin ohjaustyönsä 100 kelloa käsitteli Miettisen isoisän vaiettua natsimenneisyyttä. Elokuva nostatti pienen kohun.
    Keväällä ohjaajaksi valmistuva Petri Kotwica tarjoaa hänkin syitä nuorten ohjaajien menestykseen. ”Nyt on alettu kunnioittaa välineen perinteisiä mahdollisuuksia ja kiinnitetty huomiota sisältöön”, hän sanoo ja teilaa viime aikoina trendiksi muotoutuneet suuntaukset, dekonstruktion, intertekstuaalisuuden ja dogmit.

Lyhytfilmi kukoistaa

Petri Kotwican oma lopputyö, perheen sisäisiä ristiriitoja kuvaava Force Majeure sai Tampereen lyhytelokuvajuhlilla tuomariston kunniamaininnan. Myös edellistä isompaa produktiota Kypärää kiiteltiin tarkasta ihmissuhdekuvauksesta.
    Tasokas, eurooppalainen lyhytfilmituotanto onkin Kotwican mielestä siirtymässä pohjoisille leveysasteille.
    ”Mä olen katsellut festivaaleilla Euroopassa elokuvia ja näyttää, ettei Etelä-Euroopasta tule kauhean kiinnostavia lyhytelokuvia tällä hetkellä. Samoilla kaduilla, millä aikoinaan käveli Aristoteles, tehdään pahimmillaan aikamoista humppaa”, Kotwica hymähtää.
    Selkeänä viime vuosien muutoksena ETO:ssa pidetään yleisölähtöisen elokuvan nousua. Bisnespuoli puhuttaakin elokuvakenttää laajalti, sillä katsojalukuja tuijottavat tuottajat ovat alan keskeisiä päätöksentekijöitä. Vaarana ETO:ssa voikin olla sosiaalisesti lahjattomien taiteellisesti lahjakkaiden tekijöiden sivuuttaminen bisnespuolen ja käytävälobbauksen korostuessa.
    ”Enpä tiedä mitä tapahtuisi, jos Aki Kaurismäki olisi nyt tuntematon opiskelija ETO:lla ja menisi esittelemään käsikirjoitusta, jossa dialogi on, että: ’Mitä sä haluut? Yksi olut, kiitos'”, Hanna Miettinen pohtii.
    ”Ne tässä systeemissä kärsii, joilla ei ole sitä nyrkki pöytään -asen-netta”, Aleksi Bardy muistuttaa.

Valtavirta vastaan roska

Millaista elokuvaa etolaiset sitten tekevät? Aleksi Bardy luokittaa etolaiset lyhytfilmit kahteen lajityyppiin. Suositumpi on suomalaisen elokuvan realismiin pohjautuva mainstream eli valtavirta ja toinen on trash eli roskaelokuva: kauhu, splatter ja kitsch -leffat. ”Ohjaajista tän sukupolven suuria nimiä on Tarantino, mutta sekin tietysti jakaa mielipiteet”, Bardy arvelee.
    Petri Kotwica kertoo suositun ohjaajan aiheuttamasta matkimisilmiöstä.
    ”Kun Tarantino löi läpi, niin alkoi olla Tarantinon näköistä ja kuuloista elokuvaa joka suunnassa. Semmoinen saatanan matkiminen on Suomessa lyöty nyt onneksi rikki.”
    Vaikka ETO:ssa korostetaan nykyisin peruskerrontaa, korostus ei Bardyn mukaan tarkoita perinteisen kuvakielen kaavamaista toistoa. Päinvastoin.
    ”Konventionaalista kerrontaa on nykyään ihan pakko rikkoa, koska yleisö osaa lukea elokuvaa paremmin. Se näkee yhdestä vihjailevasta kuvasta, jossa murhaaja hikoilee ja pyyhkäisee niskaansa hermostuneena, että se on tappaja. Kerronnan pitää olla paljon monimutkaisempaa, että elokuva voisi olla edellä katsojaa.”

Tommi Nieminen